Sain pari (kaksi ja puoli tarkemmin sanottuna) vuotta sitten lahjuksena Borderlandsin, jota tekijät nimittelivät Role Playing Shooteriksi ja muut taas Diabloksi pyssyillä. Ykkösdiabloa ehkä vartin joskus testanneena en valaistunut kuvauksesta kovasti, mutta kun
teaserivideossa naurettavan iso jamppa lyö viholliskääpiöhyypiöltä jalan irti, rupesin innostumaan. Sairashan minä olen, entäs sitten? :)
"Strip the flesh, salt the wound!"
Pandoran maisemat olivat hilpeitä, isoja ja rakkineet mielettömiä - samoin kuin planeetan muu väki firmalaisineen, alkueliöineen ja ties mine muineen. Eipä niitä maisemia ehtinyt usein jäädä ihmettelemään, mutta jonkun kerran kumminkin. Screenshotteja muistin napsia vieläkin harvemmin ja silloinkin vasta loppuvaiheilla, mutta tätä se välillä on.
 |
| Turku irti ja sitä rataa |
"I'm gonna rip your arm off and beat your baby with it!"
En rupea näin kauan jälkikäteen käymään läpi koko kuviota, mutta sanottakoon, että ensimmäinen peruspelin läpipeluukerta söi räpsäyksen päälle sata riemukasta tuntia. Mitäs sitten, kun ei sitä kakkosrundia pahemmilla vihuilla mutta paremmalla saaliilla ihan samantien huvittanut aloittaa? Rahastuksen maailmaan, sanoisi joku muu kuin minä!
DLC
Lueskelin toki etukäteen, mitä nuo siinä vaiheessa kolme DLC-pakettia oikein olivat tarjoamassa. Enhän minä ihan sokkona heitä rahojani menemään. Yleensä. Vaan asiaan taas vaihteeksi.
Zombisaari lupasi lisää räiskintää, B-luokan zombileffahengessä. Moxxin mellakointi taas moninpeluutteluhenkistä areenaräimintää (ei napannut alkuunkaan) ja Kenraali Knoxxin asevarasto/-varikko lisää tarinaa mm. ajokeilla ja korkeammalla levelcapilla ryyditettynä. Ei se LC niin justiinsa ollut, kun olin vielä jossain neljässäkympissä itsekin. Päätinpä sitten investoida zombeihin, vaikkei missään tarjottukaan moottorisahaa tai liekinheittimiä.
Tohtori Nedin b-luokan zombisaari
Zombeja. Vastaan hyökyi hirveä määrä zombeja ja ihmissusimaisuuksia sun muita aiheeseen liittyviä epeleitä irtoraajoilla ja irtoaivojen keruulla. Hetkittäin homma meni sekä hysteeriseksi että hankalaksi, kun zombeja oli genren perinteiden mukaan ns.
liikaa, eivätkä ne kurjat eivät olleet perinteikkäitä hitaita epäkuolleita :| Ongelman lääkkeeksi osoittautui mainio konekiväärini 4x-räjähdemurkuloilla, muahahhaaaa!
Tarinapuolella tohtori Ned on yrittänyt kehittää lääkettä aluetta vaivaavaan tautiin mutta on tähän mennessä saanut aikaan lähinnä vihaisia, verenhimoisia wereskageiksi muuttuneita apulaisia sun muita epäystävällisiä vastaantulijoita. Tottahan miestä piti auttaa mäessä, mutta ehkä sangen ei-yllättävästi äijä piti loppujen lopuksi niittää maahan pariinkin kertaan. Oho, en olisi ikinä arvannut! Mutta niin sen
pitääkin mennä näissä tarinoissa 8)
 |
| Jalat jäivät matkalle mutta silti se vaan jatkaa... sitkeä perkele! |
Knoxxin aselaari
Secret Armory lupasi jatkoa tarinalle (hohoo!), lisää ajopelejä (wupii!), harvinaisempia ja parempia aseita (hihhei!), enemmän loottia (hähähä!) ja ankarampia mörököllejä (öööh...). Crimson Lancen kenraali Knoxx saapui joukkoineen selvittelemään tilannetta Vaultin aukomisen jälkeen ja äijä soitteli vähän väliä höpistäkseen pehmoisia. Rattoisa mies, ainakin siihen asti kun se joutui itse töihin.
Atlas corp:n asevarastolle päästäkseen joutui ratkomaan aika läjän esitehtäviä, juoksupoikailua parhaiden tietokoneroolipeliperinteiden mukaisesti ja ahtailla teillä eestaas kaahailua. Samalla vaivalla niskassa oli myös salamurhaajatiimi, joka iski joko ihan yllättäen tai ennalta-arvattavasti, vähän omista kiireistä riippuen... Aina se kuitenkin tapahtuu silloin, kun moista viihdykettä ei ehkä olisi hirveästi kaivannut.
 |
| "Oh, hey, I sent Gamma team over to kill you. No hard feelings. Love!" |
Koko pelin julmin vihollinen, Crawmerax the Invincible, löytyi tämän paketin lopusta. Megamato olisi kuulemma selätettävissä yksinkin jopa Mordecailla, kunhan on itse tasolla 69 ja mato vain 72:lla, mutta mutta... Kyllä minä sen vielä joku päivä liiskaan. Toki voisin alistua ja koettaa moninpelata jonkun muun kanssa, mutta eipä noista muista borderlandaajista ole ollut seuraksi - silloin ultraharvoin kun olisin itse ehtinyt.
Mutta ei siinä vielä kaikki!
Gearbox julkisti jossain välissä vielä neljännenkin paketin: Claptrap's Robot Revolution tietysti lisäröhnällä ja ties millä ryyditettynä - kelpasihan se. Jos viimeistään Knoxxissa tarina vedettiin hullulle linjalle, CRR jatkoi samalla oudolla polulla ja siitä iäisyyteen. INAC kätyreineen / uhreineen on lyönyt kutakuinkin jokaisen pandoralaisen (elävän tai kuolleen) päähän modichipin - liiveihin ui siis ties mitä hiihtäjiä Skagtrapeista ja Psychotrapeista kutakuinkin kaikkien bossien trap-versioihin useampaan kertaan. Niin ja laumoittain erisorttisia Claptrappeja. Niitä oli oikein mukava pistää kerrankin paloiksi. Juoni? "Kahlaa veren, öljyn ja ruumiinosien läpi, etsi INAC ja pistä vallankumoukselle pikainen, väkivaltainen stoppi". Näin teinkin Lyhyesti ja ytimekkäästi.
 |
| Tervettä |
"I heard that your entire life flashes in front of your eyes the second before you die... that’s a load of crap…no wait…okay, there it goes."
Jos nyt jotain lähtisin valittamaan noista DLC-seteistä niin FTN-solmujen puutetta. Fast Travelilla pääsee tasan kunkin hubin alkupisteeseen, mutta alueen sisällä joutuu aina juoksemaan / pöristelemään ympäriinsä ja ainakin tSAoGK:ssa se käy hetkittäin vähän vanhaksi, johtuen ihan kartan laajuudesta. Pari välipysäkkiä karttojen ääripäissä olisi ollut ihan kiva juttu, ainakin sen jälkeen kun kaikki tiesulut sun muut on saanut raivattua auki, kun tarina ei enää vaadi "manuaalista" kartan päästä toiseen ajamista. Toistuvasti.
Miksi höpisen tästä nyt?
No kun...
Kyllä vain, ennakko-ostin tuon yli-innokkaasti jo viime kuussa kun päänsisäinen kalenterini ei ollut ihan ajan tasalla. Eipähän unohdu!
Otin sitten asiakseni ennen äskeistä lomaani takoa Mordecaini tasot tappiin ja muutenkin reuhata ihan vaan huvikseen ennen tuohon kakkososaan eksymistä. Pääpelin toisen läpipeluukierroksen finaalin olin sahannut (Destroyer on kyllä melkoinen antikliimaksi, ei siitä pääse yli, ali tai ympäri) joskus kevätkesällä, joten huomaamattani olinkin jo Playthrough 2.5:ssä (palkintona taas hippasen entistäkin julmempia vihuja, pääsääntöisesti oma taso +2) ja Eridian Promontorya muutaman kerran eestaas juostua olinkin jo ns. valmis.
Miksi jäin juoksemaan yhtä vuorta pitkin XP:n perässä enkä ennemmin riehunut vaikkapa erilaisissa DLC-maisemissa? No kun ne retaleet kävivät liian vaikeiksi ja erityisesti ihan liian hitaiksi edistymismielessä tarjoamaansa viihteeseen nähden :p Sori, olen välillä laiska ja mukavuudenhaluinen :)
 |
| Se oli sitten siinä |
