Paluu Apinasaarelle

Spoilaamatta paras

Kansainvälisenä "Puhu kuin piraatti"-päivänä julkaistu RtMI oli sentään automaagisesti esiasennettu Switchille jo päiviä ennen sen avautumista, joten en joutunut tärväämään illan vähäistä peliaikaani asenteluun ja varmisteluun. Mitään kovin pitkiä pelisessioita en harrastanut, puolesta tunnista reiluun kolmeen varttiin. En myöskään kiiruhtanut, vaan haahuilin ja pööpöilin ihan kaikessa rauhassa.

Oma Apinasaarihistoriani rajoittui aikalailla moneen kertaan läpipelattuihin ykköseen, kakkoseen ja kaverilta kerran lainattuun kolmoseen. Tuoreemmat osat (Escape ja Tales) olivat jääneet jostain syystä väliin, mutta jos tämä oli kerran osa 3b niin ei se kai haitannut?

Koska olin absoluuttisen tietämätön siitä mitä osissa 4 ja 5 oli tapahtunut ja missä niissä kohellettiin, en tietenkään tiennyt, monettako kertaa Mêlée-saarellakaan jo oltiin. Vaan väliäkö sillä, maisemat olivat tutut mutta samalla uudet, ainakin alkuun.

Jätin myös tietoisesti kommentoimatta sen, miten tSoMI 2:n loppu ja RtMI:n alku oikein saatiin sotkettua yhteen. TCoMI:n alku kun aikanaan (vaivainen neljännesvuosisata sitten, wtf) hämmensi vähät välittämällä edellisosan lopun.

🎶 The Scumm Bar - Ambiance 🎶

Ensimmäinen läpipeluukertani Switchillä söi masiinan omien laskureiden perusteella "yli 10 tuntia", enkä kaivanut kaikkea mahdollista irti ja ympäri. Myönnettäköön, että parikolme kertaa jouduin kysymään vinkkikirjalta apua ja vain kerran ratakiskoon asti. Vinkkikirja oli ovela laitos: siltä sai kysyä apua todo-listan keskeneräisiin asioihin ja ensimmäinen vinkki oli ylimalkainen ("puhuitko jollekulle joka mainitsi aiemmin teeman x?") ja dialogivalinta kerrallaan se antoi aina tarkempia, kunnes vihoviimeisellä sanoi suunnilleen "Mene Scumm-baariin ja syö kynttilä!". Sen kerran kun en yksinkertaisesti itse keksinyt mitään, olo oli taas "no niin tietysti" ja hävetti ihan vähän.

Valtaosa pulmista sujahti läpi itsestään tai pienen päänraapimisen jälkeen. Osa näistäkin selvisi kun olin harrastanut perinteistä "kaikki taskuun mikä irti lähtee heti kun sen näkee"-seikkailua, joten aina en edes tiennyt mitä olin mennyt ratkaisemaan ongelmaa näkemättä.

Musiikki oli, kuten odottaa saattoi, oivallista ja vaihteli perinteikkäästi tilanteen mukaan. Kaipa OST:n löytäisi jostain kahden ensimmäisen kaveriksi. Ääninäyttely toimi, en tosin muistanut näyttelijäkaartista suoraan kaksi, joista toinen oli Dominic Armato (Guybrush), mutta silloin kun minä noita alkuperäisiä pelasin, hahmojen äänet olivat eriväristä tekstiä :D

Hyvä kun olin saanut pelin pelattua läpi Nintendolla, asensin sen työkoneellekin. Ihan vaan käydäkseni kaiken uudelleen läpi, vähän eri kontrolleilla ja isommalla ruudulla. Varmaan myös siksi etten halunnut, että tarina vielä päättyisi, kun peli loppui.

Tuplapeukkusuositus täältä.

Moottorihehkuyritys

Hulluuden rajoilla

Ties mikä hybris minua vaivasi, mutta palasin vielä tunkkaamaan mielestäni jo valmista Shilonea. Kas kun olin onnistunut jotenkuten hyppyrakettien liekkien ja autokanuunan metalliputken kuumuusvääristymän kanssa, voisin kaivaa verta nenästäni rautakangella moottorihehkuefektin kanssa. 

Shilonen moottorisuuttimet olivat aika pienoiset, enkä halunnut ruveta säätämään kynäruiskun ja maskauksien kanssa, enkä myöskään halunnut tehdä mitään ylivedettyä valolähde-valoefektiä (engl. Object Source Lighting, OSL, ei mitään hajua mikä sen paras suomennos olisi, joten väänsin keskenäni oman ja varmaan aika surkean sellaisen) ja vetää valohehkua ympäri koneen takarunkoa. Jotenkin ne ovat näyttäneet omiin silmäparkoihini turhan ylitehokkailta.

Liukuvärit

Tuumasta toimeen siis. Tiesin jo että olin käyttämässä kahta Flankeria varten ostamaani sinistä ja niiden sekaan taitettua valkoista, joten kaivoin putelit esiin. Ensimmäinen, Citadelin Layer-maali Ahriman Blue oli vähän paksua, joten metsästin myös muovisen annosteluruiskun (mitähän korvatulehdusantibiootteja noilla oli aikanaan syötetty) veden varovaista lisäämistä varten. Toinen, Citadelin Layer-maali sekin, Temple Guard Blue, oli kuivunut möntiksi purkkiinsa ja päätyi roskikseen. Simpura. Suunnitelma muuttui vähäsen, mutta vain vähän. Sävytykseen käytin tunnusmerkkivalkoista (VMA 71290 Insignia White).

Efektitesti

Aloittaakseni valuttelin hyvän klöntin Ahrimanin sinistä ja ohensin sitä tipoittain hanavedellä, kunnes sain mönjästä enemmän maalimaista. Taisi olla viimeinen kerta kun tuota nimenomaista maalia käyttäisin, jos Citadelin laatuun oli luottaminen.

Maalasin tällä sinisellä kaikkien kolmen moottorisuuttimen sisäpinnat. Tämä olisi se tummin kerros fuusioreaktorin paahteessa.

Lisäsin sinisen maaliannokseni ulkoreunalle ison tipan valkeaa ja sekoitin siitä tipan siniseen massaan. Tätä vähän vaaleampaa maalia maalasin vähän pienemmälle alueelle moottorisuuttimissa. Sitten lisäsin vähän lisää valkeaa ja toistin jokusen kerran. Kaikenkaikkiaan sotkin kuusi alati vaalenevaa sinisen sävyä. Lopputulos olisi ollut näkyvämpi isommissa rööreissä, mutta tulipa testattua.

Näiden jälkeen maalasin vielä yksittäiset kirkkaat pisteet lähestulkoon pelkällä valkealla kuhunkin tötteröön. Ideana oli kuvata kuuminta pistettä koko roskassa. Ne eivät erottuneet viimeisistä kuvista kuvakulmien ansiosta/takia. Pienen välimatkan päästä efekti oli kumminkin ihan ovela.

Pohjaatta

Lentoheksa

Heksalaatta oli vähän ihmeellinen, kun en halunnut jättää sitä mustaksi jossain ulkoavaruudessa lentelyä kuvastamaan, mutta mutamössökään ei oikein kuulostanut hyvältä idealta. Samoin tyypillinen "hiekkaa ja jotain rehuja"-ratkaisuni ei tuntunut tähän sopivalta, eikä minulla nyt ollut kelvollista hiekkaakaan.

Prototyyppailua

Muistin sitten vähän tönköksi menneen teknisen Citadel-maalin, jota käytin Flankerin ständissä. Siitä johtamani hassu idea oli maalata ensin alle oranssia, sitten vetää päälle tuota kuivuessaan lohkeilevaa kamaa ja edetä siitä tilanteen vaatimalla tavallla.

Maalasin pohjalle kahta eri oranssia (VGC 72008 Orange Fire; VMC 70733 Orange Fluo (RAL 2005)) epämääräisessä suhteessa. Märkänä maali oli paljon kirkkaampaa kuin kuivuttuaan (otin tosin eri valaistuksessakin näitä kuviani).

Tekninen mutamaali, osa 2

Levittelin löllöä (Citadel Technical: Magellan Earth) paksuhkosti, kun muistin lukeneeni jonkun testiartikkelin siitä miten nuo tekniset maalit käyttäytyivät eri paksuisina ja miten hän niitä suositteli käytettäväksi. 

Flankerin jalustan kerros oli ollut ohut ja ajattelin nyt kokeilla korkeimman omakätisesti, mitä jos suttua läimisi paksulti. Käyttämäni kerros oli sekä paksu että epätasainen, minkä piti johtaa omanlaiseensa lopputulokseen.

Kuivuttuaan seuraavaan iltapäivään lopputulos oli tämänlainen. Mömmö sirpaloitui huomattavasti enemmän kuin mitä olin kuvitellut. Odotukseni oli enemmän "muutama iso lohkare ja niiden ympärillä pienempiä murikoita" ja että tuliset-hohto-oranssit eivät oikeastaan näkyisi kuin sieltä täältä ja sittenkin heikosti.

Maalia päälle

Hailakan ruskean päälle kuivaharjasin tummempaa yleisharmaatani (VGA 72750 Cold Grey) ja sen jälkeen korostin kulmia vaaleammalla sävyllä (VGA 72749 Stonewall Grey). Perinteitä kunnioittaen ja sitä rataa.

Ehkei se nyt sitten ihan laavamaailman puolisulaa pintaa kuvastanut, ennemmin jotain todella rautapitoista pohjaa. Vaan kukapa päästäisi Kuritat sotimaan vaikkapa Marsin itsensä pinnalla?