20.5.2015

Pillars of Eternity

Tiedän, että Kickstarter-menestys, Obsidianin Pillars of Eternity, aukesi kaikille käpisteltäväksi joskus pääsiäisen alla. Itse pääsin aloittamaan sen parissa lomani jälkeen, huhtikuun alussa. Tänä aikana Steamin peliaikamittariini on kasautunut mehevät 54 tuntia, joskin jok' ikisestä sessiosta voidaan laskea hyötyajaksi ehkä parhaimmillaankin 66,666...%, loppujen tärväytyessä idlailuun.


Hämmentävintä tässä kaikessa on se, että minä en tunnetusti pidä fantasiateemaa yhtään minään. Edellinen minkäänlaista tiimimanagerointia sisältävä roolipelini on jostain DOS-ajalta ja edellinen fantasiateemainen pelini on Dark Messiah of Might and Magic - ei mikään tuore tekele sekään. Miten erehdyin potkustarttaamaan jotain Project Eternityä? En minä oikein tiedä, jokin vain naksahti kohdalleen, ilman että töissäkään kukaan olisi painostanut  edes etäisesti- päinvastoin, he olivat suorastaan tyrmistyneitä kun *minä* kerroin ottaneeni osaa. Ja oikein kivaa on ollut, kiitos kysymästä.



Tarkennettakoon: tämä ei ole minkäänsorttinen arvostelu, minä en harrasta sellaisia. Eikä tämä ole myöskään läpipelatun pelin jälkimietiskelyä. Ounastelen olevani vähän yli puolivälin päätarinassa. Tuonkin perustan sille, että achievement-listassa on "ratkaisit luvun 1, 2, 3" ja "pelasit pelin läpi"-kilkkeet, joiden perusteella yksittäisten osien tai koko tekeleen pituudesta ei voi päätellä yhtään mitään. Mitä kummaa minä olen sitten oikein postaamassa? Juur sitä mitä nämä kaikki muutkin peliaiheiset mutinani ovat: fiiliksiä ja mietteitä pelin maailmasta.

Isdess jättiläinen

Hahmon rakentaminen olikin melkoinen random.random()-silmukka. Päädyin jotenkin valitsemaan rodukseni Aumauan (jättiläinen) ja ammatikseni Cipherin. Se ei vaikuttanut tavalliselta tylsältä ruisranteelta tai ruipelotaikurilta, vaan ehkä joltain siitä välistä. Taustojen valinnoilla sai bonuksia joihinkin statteihinsa, Saari-aumau'uudesta jotain, kotipaikasta muuta ja työläistaustasta kai vähän lisää massaa lihaksiin. Suurempaa mystiikkaa en tähän keksinyt vääntää.

Nyt on enemmän luettavaa kuin pelin alussa

Dualwieldaus on hienoa

1. näytös

Alku oli hämärä, mutta ainakaan parin ensimmäisen sijainnin (leiripaikka, luolasto) aikana en päässyt hengestäni tai tullut piestyksi edes henkihieveriin. En siis ollut tehnyt ihan älyvajaita ratkaisuja hahmoni kohdalla. Tarina vasta lähti liikkelle, kun kaivauduin luolastosta ulos ja näin sivusta epämääräisten kaapuäijien tohellusta mystisen koneen parissa. Cilant Lîs ei vaikuttanut paikalta, johon joutuisi enää palaamaan, mutta ehkä sekin tulisi vielä tehtyä, kaiken varalta.

Jostain syystä matkani vei parin taistelurikkaan metsikön kautta kohti Gilded Vale -karttamerkintää, kai se oli olevinaan lähin kylä. Matkalla kolusin joka ikisen pusikon läpi ja lupasin auttaa ihan kaikkia vastaantulijoita - jopa sitä, jonka kaverin karhu oli syönyt. Karhusta ei ollut kamalasti vaivaa, vaikka vähän heikkoa tekikin.

Gilded Vale

Kylään päästyäni maailman rupisuus rupesi paljastumaan. Massahirsipuu, surusta oletettavasti hulluksi tullut paikallinen vallanpitäjä ja muuten vaan ikäviä kyläläisiä ei oikein sytyttänyt jäämään yliajaksi.


Olin auttanut jotain raukkaparkaa tien varrella, joten sain alennuksia paikallisessa majatalossa. Maksuton nukkuminen tuli hyvään tarpeeseen Eothasin temppelin raunioita kummituksista siivotessa, vaikkei noista nokosista bonuksia saanutkaan. Pahimmillaan kävin tappamassa huoneellisen mörköjä ja kiipesin takasin maan pinnalle, kipitin tuonne nukkumaan ja palasin taas temppelin alimpaan kerrokseen seuraavaa koitosta varten.

Majatalon edestä mukaani tarttui haltiataikuri Aloth, joka otti aina pataan ihan jatkuvalla syötöllä, niin kuin fantasiapeleissä tuntuu olevan pakollisena. Poislähtiessäni, kaikkien irtotehtävien suorittamisen jälkeen, hirsipuun liepeillä norkoillut jannu halusi myös lähteä mukaani kun olin niin hyvä yksilö. Edér, ihmistaistelija, olisi kyllä sopinut tiimiin aiemminkin, mutta parempi kai nyt kuin ei milloinkaan... kolmeen pekkaan temppeli olisi nimittäin siivoutunut vähän pienemmällä verenvuodolla.



Lähdin etsimään paikallista maaherra Raedricia, tai tarkemminkin hänen linnakettaan (Keep). Mies olisi päästettävä päiviltä, yhteisen hyvän nimissä. Fallout-karttoihin ja markereihin tottuneena olin vähän ihmeissäni, kun kohdettani ei näkynyt missään, vaikka tehtäväkin oli tarjolla ja kertoi suunnilleen, mistä suunnasta sopisi katsella. Hoksasin sitten, että kun kartoilla on lukuisia uloskäyntejä, avatakseni uuden kartan (vierailtavan paikan) itään päin, minun olisi käytettävä senhetkisen kartan itäpuolen uloskäyntiä. Näin löysin toisenkin metsänpätkän (ja myöhemmin sitä kautta samalla tavalla reitin ja karttamerkin Raedricin linnakkeelle). Matkan varrella törmäsin mielenkiintoiseen Rasputinin näköiseen tulimunkki Duranceen, joka hänkin lähti kernaasti mukaani vähän seikkailemaan.


Kauhea lauma lohikäärmeiden luurankoja pohjaanpalaneilla pellonpätkillä pisti vähän epäilemään, mitä vastaan vielä tulisi. En jotenkin uskonut, että mahdollisesti vastaan tuleva vihamielinen tultasyöksevä peto olisi mitenkään edes karkuunjuostavissa tässä vaiheessa.


Raedricin linnake

Lordi Raedricin mestoille olisi kai päässyt useampaakin reittiä. Viemärien kautta kulkemista tarjottiin moneen kertaan, mutten vaan sokeana osannut kliksutella tarpeeksi villisti, että olisin saanut ukkelini kulkemaan kiviä pitkin. Jouduin siis turvautumaan vaihtoehtoon 2 eli kiipesin muurille ja hiiviskelin katto-ovesta sisään. Pääportista kirveet tanassa marssiminen (ja oletettavasti heti ensimmäiseen vartijapariin kuoleminen) ei näyttänyt tuloksiatuovalta reitiltä.

Jostain lokerosta löysin jannuilleni paikallisen kultin kaavut, joten sain ravata kerroksessa vapaasti. Tietysti yksi ovi oli lukossa ja paikallinen paavi halusi, että vapautan hänen kaverinsa kellarityrmästä ennen kuin auttaisi. Huoh. Kellariin siis.

Kellari oli täynnä eläviä kuolleita, jotka palasivat aika helposti kuolleiden kuolleiden listoille. Vapautin hepun tyrmästä ja jatkoin tutkimistani, kun kerran olin jo tyrmäkerroksessa. Yhdestä nurkasta löysin labran, jossa joku Animanceriksi tituleerattu patsasteli muutaman epäkuolleen kanssa. Yllättävästi hän oli halukas juttelemaan kanssani. Huijasin olevani lordi Daedricin asialla ja vältin tappelun. Tietenkin tuo hahmo vaikutti sellaiselta, jonka kanssa joutuisin taistelemaan joka tapauksessa myöhemmin, joten päätin hoitaa ongelman pois päiväjärjestyksestä samantien. Keräydyin ympärille ja hyökkäsin. Jostain syystä henkivartijat eivät suuttuneet tästä ensinkään, mutta taistelu ei päättynyt. Jatkoin sitten tarjoamalla vaarallisimman näköiselle ystävällismieliselle zombille sakinhivutusta ja sitten loputkin vasta innostuivat riehumaan.

Palasin kellarit tyhjennettyäni taas ylös ja paavi antoi avaimen Raedricin sivuhuoneeseen johtavaan portaikkoon. Valtias oli yllättävästi keskustelunhaluinen, joten jäin juttelemaan. Muutamankin tuloksettoman (tappelut päättyivät poikkeuksetta nöyryyttävään joukkokuolemaan, osittain koska tiimini oli automaattikeskustelun takia täysin kelvottomasti asemoitu) yrityksen jälkeen jouduin suostumaan pettämään alkuperäisen tehtävänantajani, jotta en joutuisi taistelemaan tämän lauman kanssa. Koska olin jostain täysin käsittämättömästä syystä pelaamassa kiltisti ja hyveellisesti, päätin silti tappaa Raedricin, jotta tämä maailmankolkka paranisi edes sen verran. Asettelin siis hyvän määrän löytämiäni ansoja taktisesti ja keräsin nelikkoni ärsyttävimmän vihollisen eli taikurin ympärille. Äijä kuoli poikkeuksetta heti alfaiskulla, mutta tusinan yrityksenkin jälkeen Raedric jäi aina pystyyn ja niitti tiimini pois.

Keksin pelisessioiden välissä, että jos vaikka pistäisin tyypeilleni oikeat panssarit päälle niiden nyt tarpeettomien suojaamattomien kaapujen tilalle, tilanteeni ehkä parantuisi oleellisesti. Näin kävikin, sillä sain koko lössin viipaloitua kertayrityksellä.


Caed Nua

Vallankumouksen tapahduttua lähdin samoamaan karttoja eteenpäin, halusin päästä Defiance Bayhin. Tietysti sinne johtava silta oli hajalla, joten jouduin etsimään kiertotien. Löysin tieni raunioituneeseen Caed Nuaan, joka oli täynnä ärsyttäviä erisorttisia kummituksia ja vastaavia. Sain jotenkin hiippailtua ison niistä osan ohi ja pääsin kellariin. Kellarissa oli etsimäni Näkijä Maerwald, linnan herra. Miehen mielenterveys ei ollut ihan kohdillaan, kiitos hänen mukanaankantamiensa vanhojen sielujen. Luulin saaneeni kaiken selvitettyä puhumalla, kun joku toinen sielu pääsi puikkoihin ja ui liiveihin.

Sain sitten huomata olevani Caed Nuan valtiatar ja rupesin rakennuttamaan parannuksia täydellä tohinalla. Kävin katsomassa tuon luolaston pääkerroksen ja palasin sitten fiksumman tekemisen pariin.


Muutaman tason noustuani palasin uteliaisuuttani katsomaan, mitä Loputtomiin Polkuihin oli oikein piilotettu. Ensimmäiset pari kerrosta siivoutuivat nätisti, kävin jopa katsomassa, mihin tuo allaolevan kuvan uhrauskuoppa johti - ja palasin edelliseen tallennukseen aika naurettavan nopeasti. Jatkoin sitten ihan portaita pitkin, järjestelmällisesti. Yllättäen neloskerroksesta löytyi tuo suuri Adrasta tehty pää, oletin löytäväni sen vasta viidennestä (koska EPoCN oli olevinaan 15-kerroksinen). Uskaltauduin katsomaan silti, kokemuspiteitä uusien karttojen avaamisesta hamstratessani, miltä viides kerros näytti portaista katsottuna. Viholliset pahenivat kerros kerrokselta, yhden ollessa selvästi kerroksen oma pääpahis. Silppusin kaikki tästäkin kerroksesta ilman sen suurempia ongelmia, kunnes löysin paikan, johon tuo uhrauskuoppareitti oli minut pudottanut. Totesin, että "josko vaikka muutaman kokemustason päästä mennään tuonne" ja poistuin seikkailemaan.



2. näytös

Defiance Bay

Löysin pienen kiertoreitin ottamisen jälkeen vihdoin tieni Defiance Bayhin ja tarina vaihtoi samantien kakkosnäytöksen puolelle. Kaupungissa oli tekeillään yhtä sun toista, pelkästään Copperlanella taisin juoksennella aika pitkään kun etsin ja tein pikkutehtäviä alta pois. Edér oli toivonut pääsevänsä johonkin temppeliin, joka löytyisi First Fires -kaupunginosasta. Sekin oli raunioina ja jouduin kiertämään sinne Copperlanen katakombisisäänkäynnin kautta. Katakombitkin olivat tietenkin täynnä ties mitä käsittämätöntä, kunnes minä olin käynyt kolumassa viimeisenkin nurkan. Nuo sienimöröt olivat hämmentäviä.


Katakombeista pääsin temppelin jäljelläolevaan maanalaiseen osaan, jota joku hullu kultti piti hallussaan. Suljetussa kopissa joku nainen kyseli omituisia, väärin vastaaminen johti löylytykseen. Kävin sitten taas yhden uudelleenlataamisen jälkeen kurkkimassa muut nurkat ensin ja löysinkin sitten oppipojan, joka oli huolissaan siitä, osaisiko vuorosanansa oikein... hihi.


Tarpeeksi hyvää tai hyvänoloisia asioita kaupungissa tehtyäni sain mysteerikutsun Lady Webbin puheille Brackenburyn länsinurkassa. Tämä edisti pääpahiksen Leaden Key -kultin johtajan Thaoksen touhujen selvittelyä tai siltä se ainakin vaikutti tässä välissä.



Hirveänhintaisella lahjonnalla sain avattua ovet suljettuun Heritage Hillin kaupinginosaan. Kadut olivat taas zombeja väärllään ja haudat kummituksia. Pelastin muutaman viattoman matkan varrella, enkä edes käyttänyt sielunlukitsemiskonetta omien tarkoitusperieni ajamiseen vaan yksinkertaisesti suljin sen, kiltisti.


Yhtenä sivutehtävänä minut oli lähetetty pelastamaan muutama sotilas tuolta ja löysinkin heidät yhdestä kryptasta. En onnistunut puhumaan pelottavaksi, huutavaksi kummitukseksi muuttunutta tätiä ottamaan asioita iisisti, vaan se otti nokkiinsa ja kävi kimppuun noiduttuine solttuineen. Useamman yrityksen jälkeen sain ne sitten nurin, mutta viime hetkellä, kuten kuvastakin näkee.


Kummitukset ovat käsittämättömän ärsyttäviä vihollisia ja sen takia en mennyt toista kertaa Ondra's Giftin (satama) majakkaan suorittamaan sinne sijoittuvaa tehtävä. Kerran tein sen virheen, enkä varmaan uskaltaudu sinne ennen kuin tiimini on vähintään kymppitasolla.

Olin ilmiselvästi tehnyt jotain oikein, kun ajoittain Defiance Bayn eri kaduilla taivaltaessani vastaan tuli pieni salamurhaajatiimi. Neljä niitä ehti tulla vastaan kakkosnäytöksen aikana, yleensä yöllä. Paljon kivempaa tämä oli kuin esim Fallout 3:n palkkikset, jotka ovat väijyssä pahimmillaan aina kun tulet ulos jostain ovesta...


Dyrford ja sen lähinaapurusto

Työkavereiden kanssa juttelun perusteella olin kutakuinkin hoitanut koko kakkosnäytöksen tehtävät pois, mutta ilmiselvästi jotain oli vielä tekemättä. Lähdin seikkailemaan kohti itää, Dyrfordiin. Kylä itsessään oli masentava, mutta nappasin sieltäkin tehtävät talteen. Hyvä maineeni oli kiirinyt edelläni.


Löysin jostain joen varrelta maanalaisen holviston (Dyrford Ruins) täynnä Skaen-kultisteja ja muutamia epämääräisiä hirviöitä. Hirveän rähinän jälkeen olin saanut ne kaikki pois päiväjärjestyksestä. Yhdessä luolaston huoneessa oli jonkinlainen tietoinen veriallas, joka kuitenkin lähinnä nauroi minulle päin naamaa ja oli sitten hyödytön.


Parin käytävänpätkän ja animoidun haarniskan jälkeen löysin koneiston ja ilmeisesti vihaisen kaverin. Tämänkin kanssa olisin voinut lyöttäytyä samaan remmiin, mutta hänen salamurha-häpäisysuunnitelmansa oli pöyristyttävä, enkä halunnut lähteä sille linjalle. Imaisin siis murhaajasielut tytön päästä ja kun mies suuttui, pistin tiimini kanssa ranttaliksi. Parin yrityksen jälkeen tuokin meni läpi menestyksekkäästi, vaikka vain päähahmoni oli enää henkihieverissä pystyssä. Toinen taskussani ollut skarabi pelasti, kun sillä sain summonoitua avukseni lehmänkokoisen sähkökovakuoriaisen auttamaan taistelussa.


Samalla reissulla löysin tien muinaiselle taistelukentälle, josta Edér löysi viittauksen veljeensä. Mitään isompaa apua siitä ei tosin ollut tarinan kannalta, mutta kai se siitä vielä. Taistelukentältä hiippailimme taas yhteen temppeliluolastoon, josta löytyi taas lisää sielukoneita tuhkaksi muuttuneiden ruumiiden ympäröimänä. Toisesta niistä löytyi vielä sielunjämä, jolta sain kähvellettyä näyn ja lisää tietoa Leaden Keyn touhuista. Päätehtäväni oli ottanut taas epämääräisen askeleen eteenpäin, joten palasin Defiance Bayhin, Webbin puheille.

Nyt sain tehtäväkseni osallistua hallitsijan (Duc Aevar) animancy-neuvonpitoon, mutta ensin tarvitsisin jonkun sponsoroimaan minua. Olin hyvää pataa Crucible Knightsin kanssa, joten heidän johtajansa kutsui minut innokkaasti mukaan. Helpostipa se kävi, kun kaikki pohjatyö oli jo kasassa.

Kuuleminen meni muuten ihan hyvin, loppua lukuunottamatta. Siihen mikään valintani ei olisi voinut vaikuttaa, mutta silti. Ulospäästyäni koko kaupunki oli mellakoiden vallassa, enkä lähtenyt kaivamaan verta nenästäni talikolla, koska olin pelaamassa kiltisti. Lady Webb oli tietenkin päässyt hengestään ja kakkosnäytös päättyi yllättäen tähän.



3. näytös

Tarinan kolmannen osan aluksi löysin itseni Defiance Bayn portilta, sen länsisillalta. En voinut palata ja mietin, jäivätkö ne tekemättä jääneet sivutehtävät nyt lopullisesti pois vai palaisinko joskus loppupelistä vielä tänne. Ainoa tie ulos vei itään, joten sinne. Keskellä siltaa minua odotti lauma epämääräisiä hahmoja, jotka rupesivat huutelemaan samantien. Kyse oli jostain diilistä, ilmeisesti tämä edisti jotain sivutehtävääni. Tilanne meni tietenkin mönkään ja jouduin viipaloimaan rikolliset siihen paikkaan.

Jatkoin matkaa taas Stormwall Gorgelle, jonka tulvat olivat kuulemma juuri laskeneet. Sieltäkin löytyi Engwithanien raunioita (Lle a Rhemen), jotka siivosin vihollisista, paitsi sen huoneellisen kummituksia, kun en vaan enää jaksanut niitä. Huono merkki pelin kannalta.

Twin Elmsissä hoidin pari pikkutehtävää alta pois kun tutkin karttaa. Alemmassa kuvassa sain näemmä palkakseni, pyytämättä ja yllättäen, hienon uniikin paukkuraudan. "Another job well done!" sanoisi Bender taas kerran.



Tuon pidemmälle en ole ehtinyt oikeastaan pelaamaankaan, palasin nimittäin Twin Elmsistä taas Caed Nuan loputtomille poluille. Eilisiltana kävin uudelleen viidennen kerroksen Draken ja sen kätyrien kimppuun, mutta kolmen hävityn tappelun jälkeen (kolmannella yrityksellä vain Drake oli enää puoliksi hengissä) sain vain tarpeekseni ja rupesin kirjoittamaan tätä ihan vaan huvikseni.

Yleismutinaa

Perinteisiä roolipelien "mee tonne ja hae sata tällasta" ja sen jälkeen "mee tuonne ja tuo kakstoista tuollasta" lähettitehtäviä ei ole juuri ollut. Valtaosan senhenkisistä on voinut ohittaa, kun taskuista löytyi jo sopivia aineksia tai uhkaavat metsäpahikset tuli jo tapettua. Tietenkin pientä eestaas juoksentelua on, mutta ehkä sitä olisi ollut vielä vähemmän (tai vähemmän silmiinpistävänä), mikäli olisin tehnyt kaikki tehtävät "oikeassa" järjestyksessä - mutta nyt kun teen miten teen, esimerkiksi tuo Lady Webbin antama tehtävä hankkia suositukset joltain kolmesta ryhmittymästä meni parilla juoksusprintillä, kun olin jo niin hyvissä väleissä yhden ryhmän kanssa.

Jos jotain on paljon niin taistelua. Välillä huumori rupesi olemaan ohuella, kun vastaan tuli monta isoa laumaa pellejä ja välillä ei saanut paranneltua omia jannuja. Kaikki ne on silti tähän mennessä kiroiltu nurin, jollei muuta. Taidan olla vaan tylsä.

Linnanherrailu tai -rouvailu

Strongholdin rakentaminen on ihan hauskaa. Listasta valitaan joku parannuskohde sen perusteella, mitä se maksaa ja miten siitä saa arvovaltaa ja/tai turvallisuutta. Nämä arvot sitten vaikuttavat kai sitten veroihin (ja niiden häviämiseen bandiittien taskuihin) ja hyökkääviin rosmojoukkoihin. Caed Nuan rakennustyöt sun muut etenevät päivä ja tunti kerrallaan kun sankari riehuu metsissä tai siirtyilee kartalla paikasta toiseen ("Sinulta kuluisi 1 päivä ja 12 tuntia matkalla Twin Elmsistä Gilded Valeen. Ok?").



Vähän väliä tarjolle tulee jotain sivutehtäviä (kuten "medium adventure"), jotka syövät n aikayksikköä ja palauttavat m kokemuspistettä ja x rahaa. Tai sitten linnoitukseen tunkee joku pelle haisemaan pahalle ja antaa arvovaltapistemiinuksia vierailunsa ajan, ellei sitäkin sitten saata pois. Ja niin edelleen. Näihin voi sitten asettaa jonkun tiiminsä jäsenen hoitamaan hommaa pois päiväjärjestyksestä (aktiivinen tiimi voi olla oma hahmo + 5, loput odottelevat Caed Nuassa). Lisää seikkailijoita voi palkata (rakentaa) erikseen.


Kerran sain varoituksen siitä, että "rosmot tulevat 4 päivän päästä" ja palasin sitten henkilökohtaisesti suolistamaan röyhkeät tunkeilijat (olin myös kuullut työkaveriltani, että automaattiratkaisu oli huono ja hänen linnastaaan tuhoutui samalla vaivalla muutama (kallis) parannus, jotka piti sitten rakentaa uudelleen). Minä näemmä menetin yhden tai kaksi palkkasoturiani. Ei tuosta kai tarvitsisi välittää pelin kannalta ollenkaan, mutta minusta se on ollut oikein kivaa vaihtelua.

Kaverit

Kaikki tiimiläiset ovat kovia huutelemaan toisilleen, kun sille päälle sattuvat. He myös ottavat osaa dialogeihin, jos ja kun heillä on jotain kommentoitavaa niihin. Jokaisella tiimiläisellä (Aloth; Edér; Durance sekä erikseen vielä mainitsemattomat Caed Nuan portilta löytämäni Kana Nua (pyssyä heilutteleva laulaja-aumaua (jättiläinen)); metsästä löytynyt kääpiörangeri Sagani sutensa kanssa; Defiance Baystä mukaan lähtenyt paladiini Pallegina, godlike-tyyppinen ihmehahmo; toisesta metsästä löytynyt Hiravias-druidi, orlan-rotua (Orlanit näyttävät kai lähinnä goblineilta tai mitä noita pieniä vihreitä tyyppejä onkaan); Grieving Mother -cipher (ihminen).


Jokaisella taitaa olla jonkunlainen oma sivutarinansa, joka etenee sitä mukaa, kun paikkoja koluaa heidän kanssaan. Sekä Aloth, Edér että Durance ovat olleet poikkeuksetta mukanani, joten heistä tiedän eniten. Kana olisi syytä roudata mukaan Loputtomille Poluille, jollei enää tarinansa takia muualle. Saganin kanssa olisi käytävä jollain tietyllä kartalla, Hiravias ja Grieving Mother ehkä avaavat sanaisia arkkujaan, jos sille päälle sattuvat, ajan kanssa. Pallegina pitää viedä Twin Elmsiin ja siellä on jotain bisneksiä hoidettavana.
Tästä tulee tietysti jonkin verran ramppaamista, mutta ei minusta mitenkään vanhojen (typerien) roolipelisääntöjen mukaisia määriä - vähemmällä päässee kun suunnittelee reittiään vähän.

Muistiinpanot 

Vihuja jahdatessaan niistä oppii asioita. Niiden statsit selviävät ja tarkentuvat vähitellen, vahvuuksineen ja heikkouksineen. Allaolevassa kuvassa on juuri 100% selvitetty entry, en ole juuri pannut merkille, millä tahdilla nuo täydentyvät, kun yleensä on ollut muutakin tekemistä kuin väijyä ei-kriittisiä rivejä combat logissa. Mörköpedian sivut hahmotelmineen ovat mielenkiintoinen osa hahmon päiväkirjaa, sitten kun sitä vielä muistaisi väijyä ennen tietynlaisia taisteluita, kuten vaikka Ondra's Giftin majakkaan uudelleen änkeämistä.


Tehtävälistakin on virkistävä: todo-listojen asemesta tekemisten vaiheet kuvauksineen etenevät kuin päiväkirja. Seikkailu ainakin tuntuu vähän enemmän seikkailulta näin kuin ostoslistan tekemiseltä, onhan tuota ihan erilaista lukea kuin "Tapa hullu kuningas Paavo I" -> "Tapa hullu kuningas Paavo I" -tyyppinen tehtäväjono. Ehkä olen innostunut kaiken muun fiilistelyn ohella tuostakin, en tiedä. Ehkä olenkin.


Hahmon elämäntarinakin etenee pelin mukaan
Pitänee paikkansa....

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti