Paluu Apinasaarelle

Spoilaamatta paras

Kansainvälisenä "Puhu kuin piraatti"-päivänä julkaistu RtMI oli sentään automaagisesti esiasennettu Switchille jo päiviä ennen sen avautumista, joten en joutunut tärväämään illan vähäistä peliaikaani asenteluun ja varmisteluun. Mitään kovin pitkiä pelisessioita en harrastanut, puolesta tunnista reiluun kolmeen varttiin. En myöskään kiiruhtanut, vaan haahuilin ja pööpöilin ihan kaikessa rauhassa.

Oma Apinasaarihistoriani rajoittui aikalailla moneen kertaan läpipelattuihin ykköseen, kakkoseen ja kaverilta kerran lainattuun kolmoseen. Tuoreemmat osat (Escape ja Tales) olivat jääneet jostain syystä väliin, mutta jos tämä oli kerran osa 3b niin ei se kai haitannut?

Koska olin absoluuttisen tietämätön siitä mitä osissa 4 ja 5 oli tapahtunut ja missä niissä kohellettiin, en tietenkään tiennyt, monettako kertaa Mêlée-saarellakaan jo oltiin. Vaan väliäkö sillä, maisemat olivat tutut mutta samalla uudet, ainakin alkuun.

Jätin myös tietoisesti kommentoimatta sen, miten tSoMI 2:n loppu ja RtMI:n alku oikein saatiin sotkettua yhteen. TCoMI:n alku kun aikanaan (vaivainen neljännesvuosisata sitten, wtf) hämmensi vähät välittämällä edellisosan lopun.

🎶 The Scumm Bar - Ambiance 🎶

Ensimmäinen läpipeluukertani Switchillä söi masiinan omien laskureiden perusteella "yli 10 tuntia", enkä kaivanut kaikkea mahdollista irti ja ympäri. Myönnettäköön, että parikolme kertaa jouduin kysymään vinkkikirjalta apua ja vain kerran ratakiskoon asti. Vinkkikirja oli ovela laitos: siltä sai kysyä apua todo-listan keskeneräisiin asioihin ja ensimmäinen vinkki oli ylimalkainen ("puhuitko jollekulle joka mainitsi aiemmin teeman x?") ja dialogivalinta kerrallaan se antoi aina tarkempia, kunnes vihoviimeisellä sanoi suunnilleen "Mene Scumm-baariin ja syö kynttilä!". Sen kerran kun en yksinkertaisesti itse keksinyt mitään, olo oli taas "no niin tietysti" ja hävetti ihan vähän.

Valtaosa pulmista sujahti läpi itsestään tai pienen päänraapimisen jälkeen. Osa näistäkin selvisi kun olin harrastanut perinteistä "kaikki taskuun mikä irti lähtee heti kun sen näkee"-seikkailua, joten aina en edes tiennyt mitä olin mennyt ratkaisemaan ongelmaa näkemättä.

Musiikki oli, kuten odottaa saattoi, oivallista ja vaihteli perinteikkäästi tilanteen mukaan. Kaipa OST:n löytäisi jostain kahden ensimmäisen kaveriksi. Ääninäyttely toimi, en tosin muistanut näyttelijäkaartista suoraan kaksi, joista toinen oli Dominic Armato (Guybrush), mutta silloin kun minä noita alkuperäisiä pelasin, hahmojen äänet olivat eriväristä tekstiä :D

Hyvä kun olin saanut pelin pelattua läpi Nintendolla, asensin sen työkoneellekin. Ihan vaan käydäkseni kaiken uudelleen läpi, vähän eri kontrolleilla ja isommalla ruudulla. Varmaan myös siksi etten halunnut, että tarina vielä päättyisi, kun peli loppui.

Tuplapeukkusuositus täältä.