Housen kanssa puljatessani kävin koko kartan läpi ja tein aivan kaikki vastaantulevat lisätehtävät loppuun. Vähän nuivaa oli, että tasokatto tuli vastaan ihan naurettavan aikaisin. Olisi pitänyt hakea joku modi, jolla olisi saanut kymmenen, parikymmentä leveliä lisää auottavaksi. Ei sillä, että tuossa oli mitään ongelmia mutta on mukavaa kuulla se ka-ching! ääni kun kirstuun kilahtaa taas pari kokemuspistettä. Myöhäistä siitä nyt on tosin nurista.
Housen tehtävät menivät kutakuinkin samassa tavalla kuin Yes Manin kanssa työskennellessä, nyt vain olisi pitänyt käydä estämässä yksi salamurha, mutta koska ko. ryhmän jäsenet eivät enää suhtautuneet allekirjoittaneeseen järin suopeasti parin väärinymmärryksen takia, tehtävää ei voinut edes aloittaa. Hitot siitä, tylsä se jannu olisi kuitenkin ollut ;) Tuon lisäksi ainoa mainittava ero oli, että nyt tiesin lukea parit lehdet (+10 Speech, +10 Barter) ja tappelemisen sijasta puhuin legaatti Laniuksen ympäri, ihan vaihtelun vuoksi. NCR:n kenraalin henkivartijoineen pistin silti nippuun, koska se äijä kävi hermoille. En edes harkinnut neuvottelemista ja rauhanomaista lopetusta.
Jossain vaiheessa, kun kaikelta muulta ehdin, rupesin selvittelemään Legioonan kanssa työskentelyä. Koska peli oli edelleen aikalailla loppuvaiheessa, erisorttisia tehtäviä ei ollut kauhean paljon tarjolla, joten ei niitä ole mitään mieltä toistaa taas. Caesar-sedän päätä pääsin tosin roplaamaan, se hienompi ratkaisuvaihtoehto ei tosin auennut, koska medicine-skillini jäi yhden (1) pisteen päähän. No, ensi kerralla sitten. Nyt tosin pääsin harrastamaan salamurhausta. En keksinyt mitään ovelampaa kuin Vertibirdin pommittamisen (taas se Patriot's Cookbook pelasti +10 Explosives -bonuksellaan) mutta kaipa tuonkin voisi muutamalla tavalla suorittaa alta pois. Lopputaistelu oli mukava, nyt onnistuin myös näkemään Boomerien pommikoneen työn touhussa. Kauniiksi lopuksi sain pistää uhoavan kenraali Oliverin pois päiviltä. Oikein.
 |
| "Firestorm coming closer, Napalm to the bone" |
Nyt on jäljellä enää NCR:n eduksi toimiminen ja se on kyllä ehdottomasti kaikkein vähiten mielenkiintoinen suunta koko tarinassa. Ne ovat jotenkin niin epämiellyttävää väkeä.
Menin myös hommaamaan Duke Nukem Foreverin, jonka alkua olen ehtinyt vähän ihmetellä. Muutaman tunnin ajan ainakin, mikään kiire kun ei ole ollut.
Alku on kokonaisuudessaan vähän erikoinen fps-pelille, muttei se minua mitenkään ihmeemmin häirinnyt. Hiippailua eestaas, ajelua pikkuautolla ja sitten vihdoin päästään präiskintään itseensä. Tähän mennessä olen päässyt Lady Killer -kasinolta ulos, koheltanut Vegasin Stripillä ja pudonnut Duke Domen kellariin. En minä tämän perusteella ainakaan kykene ymmärtämään, miksi puoli netillistä nörttejä on vetänyt käsittämättömät itkupotkuraivarit DNF:stä.
Okei, huumori on ihan älyttömän pöljää ("kakkaa, ahahaahahahaa!" tai "Hotelli Fellatio, kihihihi"-tasoa) ja Duken onelinerit parempia/pahempia kuin kultaisen 80-luvun toimintapläjäyksissä niin kuin pitääkin. Kukaan ei myöskään pakota keräilemään pökäleitä pöntöistä ja heittelemään niitä eestaas. Tai minua ei ainakaan pakotettu. Muuten kaikki oheispelleily menee kutakuinkin edellisosan malliin: valoja voi naksutella päälle/pois, flippereitä / ysipalloa / yksikätistä rosvoa voi pelata ja sitä rataa. Uuden jutun tekemisestä tai voittamisesta saa +1-+5 Egoa eli maxHealthia.
Ainoa tähän mennessä ärsytyskynnykseni ylittänyt juttu on naishahmojen raivostuttavuus (kaikki kolme vastaantullutta ovat olleet kirkuvia pissiksiä), ei niitä jaksaisi kuunnella. Niin ja tasot ovat putkia, siitä voi ja tulee toki aina valittaa.
Toiminta itsessään on vallan mukavaa: mörköjä tulee ja ne niitetään maahan. Osa niistä jää kauas ammuskelemaan, osa ui suoraan liiveihin ja osa varppailee ympäriinsä ja aiheuttaa paniikkia ilmestyttyään huomaamatta selän taa. Sopivasti lämää ottaneet jäävät tuokioksi maahan polvilleen, jolloin ne voi mieltäylentävästi käydä teloittamassa. Jostain kumman syystä (konsolit?) Duke jaksaa kantaa tasan kahta pyssykkää samaan aikaan, mutta onneksi putkipommit ja lasermiinat sentään menevät eri taskuihin. Ripper syö murkulansa loppuun surullisen nopeasti, mutta on se kyllä mukava laite siitäkin huolimatta.
Graafinen ulkoasu on minusta ihan sellainen kuin mitä nämä 3d-räiskinnät tuntuvat nykyään olevan muutenkin, ei se mitenkään ruma ole. Kaikensorttisia efektejä (motion blurit, fokukset ja mitä näitä on) on käytetty, valoefektit ja vesi näyttävät hienoilta ja suihkussa seisoskellessaan ruutuun tulee vesipisaroita, höyryävässä tunnelissa ryömiessä ruutu sumenee jne. Minä näin nämä jälkimmäiset efektit ekaa kertaa Metroid Primessä, entäs sitten? En ole vielä lukenut kommenttia, jossa tuota väitettyä rumuutta selitettäisiin vaikka esimerkeillä.
Ei, en minä todellakaan ymmärrä kaikkea sitä itkua ja porua mitä tästä on taas pidetty. Ehkä olen outo tai ehkä en vaan odottanut jotain ihan mahdotonta. Tähänastisten kokemuksieni perusteella DNF on aikalailla vanha kunnon räiskintäpeli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti