Paluu viimevuotiseen

Jatkoa projektille III/13

Lopetin näemmä viime joulukuussa Turkinan räpläämisen kuin seinään. Pienen pähkäilyn jälkeen kaivoin keskeneräiset väärinmaalatut napit ja nuo kolme käsivammaista liikkuvalle työasemalleni.

Turkina

Olin tehnyt tehtäväni ja vedin suunnitelmieni mukaisesti ruskean litkun napin päälle. Ei siitä muuta enää puuttunutkaan, en vaan taas vaihteeksi ollut saanut aikaan tuonkana tekemistä ennen kuin nyt. Perussyy on ja pysyy samana: tuli muuta mielenkiintoisempaa vastaan.

Jos jotain on tehtävä, numeroita tai tunnuksia voi ehkä  säätää. Muuten Turkina Prime on valmis. Taas.

Dire Wolf

Koska Turkinan ulkonäkö parani tuolla aiemmalla käsittelyllä niin huomattavasti, otin seuraavat nappulat käsittelyyn sinä puolena tuntina, jonka ehdin siihen käyttää yhtenä päivänä töistä päästyäni. Maalasin siis lähes kaiken peittoon Vallejon Sick Greenillä ja jätin parhaani mukaan jadeosat, metalliosat ja ohjaamon rauhaan. Katolla ollut (muistaakseni) ensimmäinen vapaalla kädellä tekemäni Clan Jade Falcon -tunnus meni sileäksi, vaikka olin siitä vieläkin aika ylpeä. Sääli on sairautta.

Executioner

Maalia ja aikaa oli vielä käytettäväksi, joten otin samantien toisen Sakaran työstettäväksi. Kaikkiin ei valitettavasti ollut aikaa keräilyn ja valmistelun jälkeen. Seuraava istunto tulee olemaan tehokkaampi, kun kaikki on valmiiksi asetettuna.
Ei tästä mitään sen ihmeempää ole sanottavaksi. Maalasin taas suunnilleen kaiken vihreäksi. Tadaa.

On se ruma

Paluu New Vegasiin

Uusi läpipeluukierros

DLC:t + modeja

Sain tuossa keväämmällä pari DLC-pakettia F:NV:hen ja nappasin sitten loputkin mukaan täydellisyyden vuoksi. Kun olin muutenkin asentelemassa, ajattelin, että katsotaan modeja samalla vaivalla. Kaikkea kivaa olisi vaikka millä mitalla, mutta päädyin huvin, helppouden ja urheilun vuoksi seuraavanlaiseen kasaan:

Heti ensimmäisenä MedX = Morphine (aussit saavat ahdistua aineiden nimistä ihan keskenään, minusta ei tule Falloutien takia morfinistia (tai tupakoitsijaa formuloiden mainoksista)), FOOK (piljoona fiksiä yms), Fellout (poistaa kelmeän filtterin), More Perks, Automatic Perks (skillien ja tasojen perusteella tulee perkkejä automaagisesti, mutta niitä vasten valittavalle listalle on tuotu kasa uusia), Classic Fallout Weapons Pack (koska halusin ehdottomasti saada Pancor Jackhammerin), Mauser-pistooli jonkun normipyssyn tilalle.

Peluutyylilleni uskollisena valkkasin äijälle tagitaidoiksi Unarmed, Melee ja Sneak. Ninjameininki on kivaa, ainakin kunnes joku rupeaa räimimään aakean laakean yli ohjuksilla ja miniguneilla, enkä pääse uimaan liiveihin, mutta se olisi kaukainen ongelma se. SPECIAL-puolella nostin voimaa ja erityisesti onnea turhan karisman kustannuksella. Fallout 2 -fiiliksen haussa otin Wild Wasteland -perkin, kun en malttanut "tuhlata" perkkislottia ensimmäisellä peluukerralla hullutteluun.

Joku ei ihan ymmärrä, kenelle suuta ei kannata soittaa

Tasojyrä

Pelailin peruspeliä ihan alun jälkeen hyvinkin legionaalaissuuntaisesti, kunnes sain karismattoman mutta onnekkaan rumilukseni jonnekin tasolle 16 ja rohkenin siirtyä uuden sisällön pariin. Ennen sitä touhuilin mitä vastaan tuli ja mm. Helios-asemalla otin oppia ensimmäisestä pelikierroksesta ja hyödyttömäksi osoittautuneen energian tasaisen edelleenjakelun asemesta pistin laitoksen asekäyttöön. Siitähän NCR:n pellet suuttuivat ja niiden kylmäämisestä (itse hyökkäsivät, se oli itsepuolustusta!) mukanani ollut Boone ei tykännyt. Äijän asenne ei oikein sytyttänyt, joten päätin myydä miehen orjaksi Legioonalle heti ensimmäisen tilaisuuden koittaessa.

Vaan enpäs myynyt, kun se ei ole mahdollista! Harhaoppia ja Fallout 2:n häpäisyähän tällainen on. Seikkaillessa tuli kuitenkin ihan vahingossa huomattua, että kanssakannibaalini Mortimer White Glove Societyssä kelpuuttaisi seuralaiseni juhlapäivälliselle ja sehän kelpasi melkein yhtä hyvin. Hähähähä. Minulle eivät kaljupäät kukkoile.

Old World Blues

Ensimmäisenä lähestymäni tiedemiesten kraateri oli hysteerinen. Kaikki oli vedetty vähän överiksi siinä määrin, että ainakin minä olin huvittunut.

Alkuun vihujen (lobotomiitit pääsääntöisesti) kanssa oli mielettömiä ongelmia, kun niitä ei oikein saanut rampautettua ja ne kestivät murkulaa hävyttömän hyvin. Parin tusinan hullun jälkeen käteen oli jäänyt muutama protonikirves ja niistä sain korjattua yhden täysikuntoisen vehkeen. Otin sen kurillani testiin ja sillä kaikki vainolaiset lakosivat kuin vilja. Tässä vaiheessa lähitaistelutaitoni olivat molemmat jo melkolailla tapissa, mutta vastapainoksi puhekykyjä en ollut vaivautunut saati sitten voinut pumpata pätkääkään.

Mittava osa joko raakaan puhetaitoon, kaupankäyntiin tai tiedetaitoon pohjautuvat skillcheckit menivät siis melkeinpä poikkeuksetta mönkään, vaikka vedin Mentatseja naamaan kuin eläin (silti jäämättä koukkuun, onnekasta!). Onneksi muutama oleellinen keskustelu oli vedettävissä voitokkaasti läpi muiden taitojen ja kykyjen perusteella, niin en joutunut tappamaan aivan kaikkia nimihahmoja.

Mmmmm... Mentatseja...

Dead Money

Seuraavaksi siirryin hylättyyn BoS-bunkkeriin ja sain palkkioksi tajuni kankaalle. Sierra Madren aarretta etsivältä ryövätään kaikki esineet, mikä on mielestäni aina köyhä ja ärsyttävä ratkaisu. Korvikkeeksi sain orjakaulapannan, joka räjähtäisi radioiden lähellä notkuttua tai jos joku tiimikaveri kyykkää. Huokaus.

Kylässä oli vielä mieletön määrä kuolemattomaksi kehuttuja Trappereita. Ihmettelin tuota kuolemattomuusväitettä kovin, kunnes muutaman pelisession jälkeen yksi olikin hetken aikaa hengissä maahan kaaduttuaan ja puolivälissä peliä jostain tietopankista löytyi vihje "jos niiltä rampauttaa raajoja, ne kuolevat oikeasti". Kas, kun minä olin aina lyönyt niitä niin kovaa, että aina joku raaja tai pää repesi irti, alusta alkaen. Enemmän ongelmia niistä turkasen hologrammeista oli...

Kasinolla räjäytin pankin blackjackissa (kiitos taas, onnennumerot) ja tärväsin krediittini automaatissa stimpakkeihin, mentatseihin ja muuhun oleelliseen. Ennen pääkartalle poistumista käytin loput alta pois ja ihmettelin, kun taskuissani oli noin 1400 stimpakia, sata aseen korjauspakettia sun muuta, enkä voinut enää liikkua ihmisiksi... hupsis. Bunkkeri oli ihan turvallinen jemma taskuunmahtumattomille.

Tämä paketti oli aika suoraviivainen, eikä mitenkään erikoisen mahtava, mutta kyllä sen läpi väänsi. Mukaantarttuneesta romusta ehdottomasti parasta olivat mielettömän nerokkaat Bear Trap Fistit, jotka ovat ehkä vielä asiallisempia kuin normaalit powerfistit. Se on jotain se.

Lonesome Road

Kolmatta sivuseikkailua tarjosi lähinnä ollut ja helpommin löydettävä Canyon Wreckage, joten sinne siis. Ydinsiilomaiseman risteykset oli kylvetty täyteen säteileviä taistelukärkiä (parikymmentä yhteensä) ja niitä piti sitten räjäytellä laserdetonaattorilla. Huvittavasti laskeuma ei haitannut montaa sekuntia pidempään, eikä mikään muu kuin yleinen romu (ja harvat vielä elossaolevat vihut) ottanut osumaa, kun kärki räjähti.

Puolivälissä karttaa ammuin näemmä ICBM:n naapurikylään ja peli varoitti, että "voit jatkaa matkaasi, jos uskallat mennä ydinkärjen räjähdysalueelle", kun olin viimeisen tunnin aikana kosauttanut jo kahdeksan sellaista parinkymmenen metrin päästä ja suunnilleen tanssinut ripaskaa niiden ympärillä...

t: Michael Bay

Täällä kohtasin ensimmäistä kertaa Deathclaweja ja olin hippasen huolissani niistä. Mukanani edelleen kulkeva Proton Inversal Axe tosin kylmäsi ne VATS-moodissa heti ensimmäisellä tehoiskulla... Saas nähdä, miten pääkartalla käy isojen mörköjen kanssa, odotan suorastaan innolla!

Courier's Mileen eksyin viime metreillä ja siellähän RadX:ää ja RadAwaytä menikin, ensimmäistä muutama ja jälkimmäistä useita kymmeniä annoksia. Onneksi meleemestarin (voima)nyrkeillä Deathclaw't menivät nurin kertalaakista kappale, eikä Marked Meneistä ollut kauheasti vaivaa niistäkään. Kävin siellä tässä välissä ihan siltä varalta, että lopputaistelun jälkeen en pääsisi enää a) mihinkään b) joihinkin paikkoihin.

Jollain kurilla onnistuinkin puhumaan Ulyssesin ympäri kaverikseni sen sijaan, että olisin piessyt äijän kappaleiksi Powerfistillä. Ehkä kokeilin ihan huvikseni, miten pitkälle pystyisin vetämään äijää höplästä ennen kuin surkeat puhetaitoni johtaisivat käsirysyyn - vaan eipä näin käynyt, kiitos "kolua kaikki nurkat ja lue aivan kaikki"-tapani ja muihinkin kuin puhetaitoon luottavat speech checkit. Sangen epäyllättävästi uudelleenohjasin ydärit NCR:n niskaan ja sain palkkiokseni katsella taivaanrannassa kasvavaa sienipilveä. Taitaapa olla, etteivät NCR:läiset oikein voi suuttua minulle enää yhtään enempää kun olin vilified jo ennen ensimmäistäkään DLC-pakettia testattuani.

Honest Hearts

Hiivin loppujen lopuksi Happy Trails Expedition -luolaan ja pientä pelottelua (täältä ei pääse heti pois) kuunneltuani liityin Zioniin lähtevän karavaanin matkaan. Kanjonimaisema oli hämmentävän tyhjä kaikesta elollisesta, alun pakollista yllätysväijytystä lukuunottamatta. Rupesin käymään karttaa läpi niin, että kaikki mahdolliset paikat tulisi käytyä läpi. Ajoittain vastaan tuli joku yhden, kahden villin tappelu (joskus ne olivat mättämässä toisiaan tai luontokappaleita naamaan), yksittäisiä Yao Guaita, koiraotuksia tai erisorttisia Geckoja. Silti, valtaosan ajasta hiippailin mestoilla ihan yksin ja hiljaisuudessa.

Aika alkuvaiheessa kävin jossain luolassa, jossa Joshua Graham oli piilossa. Jätin äijän rauhaan vielä tässä vaiheessa (hud-merkki oli punainen, enkä halunnut kylmätä miestä puhumatta ensin) ja jatkoin paikkojen koluamista vähän muualla. En halunnut myöskään aloittaa tarinaa sulkemalla ehkä isojakin mahdollisuuksia pois ennen kun olin suorittanut ensimmäistäkään tehtävää koko alueella.

Puolivälissä karttaa - matkasin siis siksakaten pääsääntöisesti kaakosta pohjoisluoteeseen, loppukohteenani koilliskulman joku paikka, jossa ensimmäisen tehtävän saisi suoritettua loppuun. Olin aikalailla kummissani, kun vesisade yllätti minut jossain kanjonissa möyriessäni. Vesisade. Häkellyttävää.

Kartan ympäriinsä juostuani löysin Zionin kartan jostain purnukasta ja sain seuraavaksi tehtäväkseni painua hiiten koko mestasta. Jok' ikinen vastaantullut oli vihamielinen ja sitä myöten hyvin pikaisesti myös hengetön. Hyvin, hyvin kummastuneena kurkkasin wikistä, mitä kummaa ja selitys oli, että olin niitannut heti alussa jonkun nimetyn hahmon ja se johti "Chaos in Zion"-questiin. Minkäs minä sille voin, että villi rupesi ampumaan samantien, eikä suvainnut pysyä vihreänä uhkatutkalla... Pitää varmaan kokeilla tätä pakettia uudelleen jossain välissä, tästä jäi vähän hölmö maku suuhun.

Gun Runner's Arsenal

Aseita. Ammustyyppejä. Asemodeja. Haasteita. Lisää kaikkia näitä.
Paukkurautoja ja ammuksia löytää kaikkialta ja haasteita tulee suoriteltua, kun erisorttisia aseita käyttää menestyksekkäästi. En nyt ihan suoraan osaa sanoa GRA:n aseista mitään, kun olin lisännyt tykkejä myös modipaketeissa. Kaikkea satunnaista tuli vastaan mukavasti, tarpeeksi usein ne olivat erilaisia, eikä niihin päässyt kyllästymään samalla tavalla kuin vaniljaisessa F3/F:NVssä ("jeee, sadas seitsemäskymmenes cowboy repeater") ja se lienee ollutkin tämän lisäpaketin juju. Jostain syystä asemodit ovat edelleen olleet kiven alla, tai sitten niitä ei vaan oikein löydä juuri mistään ja ne olisi ennemmin ostettava.

Peruspeliin palaaminen

Kun lisätarinat oli setvitty tavalla tai toisella, jatkoin 44-tasoisen rumilukseni kanssa kartan läpikoluamista. Olin vielä löytänyt muutamat Jackhammerit ja olin tietysti ihan onnessani.

Juoksin lähinnä karttaa läpi Happy Trails Caravanin luolasta lähtien vastapäivään ja paukuttelin vastaantulijoita punamössöksi. Aika harva piti minusta länsipuolella, joten itsepuolustusmielessähän minä... Jacobstownissa olin ystävällinen, kun Supermutantitkin olivat ystävällisiä. Jatkoin kuitenkin pian matkaani louhokselle, josta muistin löytäväni muutaman hullun Deathclaw'n. Niitä oli aika monta.
Meleeskilleistäni kertonee jotain, että raastoin neljä kerralla päälle käynyttä aikuista Ripperillä ilman, että energiamittarini putosi edes puoleenväliin, kevyessä panssasrissa. Deathclaw-vauvat lakosivat taas nätisti etäältä, kun niitä roimi AP-murkuloilla ladatulla minigunilla. Samoin siitä nokkiinsa mehevästi ottanut Deathclaw-emo tipahti lyhyellä, hallitulla sarjalla.

Nyrkkiraudat vs sokeat Deathclaw't

Vaihtelun vuoksi autoin myös Vault 19:n overseer-toimistossa istunutta äijää ja räjäytin vain rikkiluolat. Ehdotin niitä myös liittymään Great Khaneihin, lähinnä sen takia, että Khanit olivat Legioonan kätyreitä.

Lähestyin hissukseen, karttapaikkoja matkan varrella aukoen, NCR:n lähestulkoon tyhjää hökkelikyläleiriä Primmin nurkilla ja samalla myös ydiniskuni kohdetta, Mojave Outpostin vieressä (Long 15). Hiivin ja sahasin kourallisen vartijoita palasiksi Ripperillä ja jatkoin kohti tietulliasemaa. Kaikki NCR:läiset olivat kovin vihaisia minulle, joten jatkoin hiiviskelyä. Parin minuutin hitaan etenemisen jälkeen hyppäsin pystyyn ja sahailin kaikki vastaantulijat. Tässä vaiheessa tuli mieleeni, että nyt hahmoni on liian kova luu, kun kymmenpäisen aseistetun lauman kimppuun voi käydä saha tai nyrkkiraudat tanassa ja poistua tilanteesta vain naarmutettuna. Nnirvimäinen "hähää minä poika ammun kaikki enkä kuole olleskaan"-efekti jostain vanhasta huijaskoodikolumnista iskee päälle, vaikkei tässä ole huijaamisesta kyse.

Long 15 oli aika tylsä. Muutama säteilytetty solttu powerarmorilla ja ilman tuli vastaan. Lähinnä tuolta sai mielettömän määrän ammuksia, vähän panssareita ja pari tykinkuvatusta. Aikalailla sama kuin Courier's Mile, pleh.

Legioonan nimessä

Kun olin aukonut kutakuinkin kaikki kartan vierailtavat paikat ja suorittanut epämääräisen kasan sivutehtäviä, joiden avulla olin päätynyt tasolle 50. Tässä vaiheessa päätin, etten jaksa vaivautua tekemään 100% sivutehtävistä, kun olin jo kuitenkin suorittanut kutakuinkin kaikki jo aiemmin ja niistä saatavat palkkiot olisivat yhtä tyhjän kanssa. Siispä panostin Caesarin tehtäviin täydellä tarmolla.

Ihan huvin vaan vuoksi tottelin ja räjäytin BoS-veljeni taivaan tuuliin, olinhan saanut heiltä jo Power Armor -koulutuksen ja kasan varahaarniskoja talteen. Sen jälkeen sain parantaa Caesarin aivosyövän ja hoitaa NCR:n presidentin pois päiviltä. Jälkimmäisen hoidin laiskasti: hiivin puhujalavan viereen, äijän päästyä parin metrin päähän pistin Stealth Boyn päälle, turautin ukkoa Jackhammerilla otsalohkoon ja hiivin kauemmas turvaan, josta sitten tiputtelin hulluksi tulleet kansalaiset. Ehkei tuo ollut ihan yhtä hienostunut temppu kuin pommin jemmaaminen Vertibirdiin, mutta sekasortonsa kanssa aika hilpeä veto silti.

Padon valtaaminen oli aikalailla ilmeetön veto tässä vaiheessa. Viisimillisillä AP-murkuloilla ladattu minigun pyyhki vastarinnan mössöksi niin kauan, kun kuulia riitti. Ehkä niiden tekemistä olisi pitänyt opetella jossain välissä. Taisin vaan olla liian laiska askarrellakseni.

Jos jostain on kitistävä, se on Legioonaliittolaisuuden aiheuttama mieletön rajausviikate kaikelle sisällölle. Reilusti yli puolet kartasta on vihamielinen, kumppaneita ei saa mukaansa (tai entisetkin lähtevät) ja hyvä pino questeja (= XP:tä ja romua) jää tavoittamattomiin ilman, että niille olisi edes suunnilleen vastaava määrä korvikkeita toisesta näkökulmasta. Jonkun NCR:n puolella marssivalle tekemistä riittää niin paljon enemmän ilman, että siviilitkin rupeaisivat aukomaan naamaansa (tai peräti ampumaan heti silmänvalkuaisten näkyessä). Pleh.

Niin. Tämän kasaankynäiltyäni uutisoitiin, että Wasteland 2 pullahtaa pelattavaksi 19. päivä. Wupii!

Factorio

v. 0.9.8

Se on pienestä kiinni

Jostain loppukeväisestä rss-feedistäni silmiini iski Factorion traileri. Ensimmäinen ajatukseni oli "kah, bittikarttaveljesten tyylinen ulkoasu, aika jees" ja siinä vaiheessa, kun juna liiskasi torakat, olin myyty. Otin sitten ihan huvin ja urheilun vuoksi osaa alfavaiheessa olevan tekeleen rahoitukseen vähän Minecraftmaisella "kai tästä saa hetken hupia"-idealla.

Tietenkään en ehtinyt kokeilla kympin peliä pitkään aikaan, kun kaikenlaista muuta oli vielä tehtävänä. Yhtenä kauniina alkuiltana tein kuitenkin vaarantavan virheen ja asensin 0.9.8:n. Varoitan muuten jo tässä vaiheessa: muutaman hassun tunnin perusteella tämä tekele on koukuttavaisehko, samalla tavalla kuin joku yllämainittu Minecraft.

Alkuihmettely

Ensin en ollut yhtään kärryillä koko touhusta, mutten suostunut kysymään heti ensimmäisen minuutin jälkeen googlelta, että miten tämä toimii. Perinteikkään surkean yrityksen ja naurettavan erehdyksen menetelmää noudattaen sainkin jotain fiksua aikaan. Pääosa kysymysmerkeistä ratkesi loppujen lopuksi näppäinkarttaa lunttaamalla.

Valtaosa pelaamisestani ennen vauhtiinpääsemistä käsitti lähinnä kartalla juoksentelusta (jotta saisin löydettyä edukkaimman paikan) ja pienehkön materiaalivaraston keräämisestä. Aika pian minulla oli pari poraa kaivamassa hiiltä, kuparia ja rautaa, pieni liukuhihnasto ja teollisuusrobotteja nakkelemassa romua puulaatikoihin hihnaston päässä. Kaikki nämä toimivat polttopuilla - myöhemmin siirryin hiileen, kunhan vain kykenin.

Edistystä ja sairaita tuotantoketjuja

Tietysti alku on hidas ja aikalailla käsityöntäyteinen, kun resursseja oli vähän ja kaikki oli tehtävä itse. Samoin hyödynnettävää kamaa on aika vähän, uutta on tietenkin tutkittava ensin labrassa. Hissukseen sain kasaan höyrykoneen ja sitä varten pari keitintä ja saatoin siirtyä sähkömainareihin. Keksin aika pian automatisoida raaka-aineiden sulattelun eli rakensin malmihihnan ympärille kaksi riviä uuneja, joihin robottikädet heittivät malmia ja toiset heittivät uunituoreet metallilevyt jatkohihnoille, joista ne taas heiteltiin säilöön.

Labrarottien hakattua päitään seiniin sain rakentaa kasauskoneita, jotka söivät raaka-aineita ja tekivät niistä ensimmäisen tason puolivalmisteita. Ja kun näitä ketjutti pari, saikin ulostulohihnalleen jo jotain niinkin monimutkaista kuin liukuhihnoja, piirilevyjä ja mm. näitä komponentteinaan käyttäviä sähkökäyttöisiä robottikäsiä. Oleellisinta tässä oli se, että aivan kaikkea ei tulisi jalostaa hyvin pitkälle, vaan muunlaiseen romuun olisi vielä esim. hammasrattaita. Kivaa touhua ja pähkäiltävää riitti ja riittää.

Nerokkaasti peli rakentaa kyllä lopputuotteen, vaikkei taskuissa olisi vaikkapa piirilevyjä: se rakentaa välituotteet automaagisesti kunhan perimmäisiä raaka-aineita on inventoituna tarpeeksi. Kaikkeen tähän tietysti uppoaa aikaa, joten automatisointi on senkin takia pop. Toisin sanoen, on nopeampaa napata laatikosta parikolme valmista komponenttia vaikkapa aurinkopaneelin rakentamiseksi kuin odottaa, että kaikki kuusi väliaskelta tehdään ensin alta pois.

Kehityskeskustelukeskukset

Labra söi tässä vaiheessa teknologiapuutani punaisia ja vihreitä tiedeputeleita (Science Pack) sekä aikaa. Niiden askartelu oli vaivalloista, koska niitä piti olla jatkuvasti tekemässä lisää (ja ne vaativat taskujen täydeltä välikomponentteja), joten askartelin linjastoni sellaiseksi, että kaksi automaattia rakensi niitä molempia ja syyti niitä sitten hihnalle, josta molemmat labrat sitten poimivat niitä tarpeen vaatiessa (loput taas lootaan talteen, etteivät hihnat täyty samantien ja pysäytä tuotantoa) - yllättäen homma tehostui kun kehitystyö ei tyssännyt aina parin minuutin välein pullojen loputtua. Tietysti halusin pian tuplata tutkimustyön tehokkuuden, joten jouduin tuplaamaan myös tiedepakettien rakennuskapasiteetin. Ja kun sille tielle lähdin, päivitin ykköstason rakentimet kakkostasolle (rakentelunopeus 0,5 -> 0,75)... Tämä ei lopu koskaan!

Liukuhihnatyön ihmeitä

Tietysti tämä oli homman jujukin, olin vaan itse tyytyväinen kun sain hyvän idean. Tätä kynäillessäni olin vasta saanut vaihdettua kiviuunit kakkostason teräsuuneihin, tarkoituksenani on tietysti siirtyä sähköuuneihin. Jo nyt kaivosten, robottien ja rakennusautomaattien syömä sähkö vei kolmen höyrykoneen tuotannon ja niidenkin pöllytys oli jo hilpeää. Aurinkopaneelit sain jo tutkittua, mutta niistä ei taas ole apua yöllä, joten jotain nätimpää tarttis varmaan keksiä. Atomienhalkomista odotellessa, siis.

Kaikenmaailman tilastofiileille ja muille friikeille myös tuotannostaan ja energiankulutuksestaan saa piirrätettyä käppyröitä. Kiehtovaa. Noista näkee myös, milloin tuotanto on notkahtanut sammuneen uunin /vast. takia, mutta sellaisen huomaamiseen voi mennä hyväkin aika. Optimoinnin paikka tässäkin, tämänhetkinen konfiguraationi ei tosin salli kaikkien uunien lataamista hihnoilta, mutta ehkä pienen uudelleenrakentamisen jälkeen...

Fossiilisia polttoaineita

Öljynjalostus tuntui vähintäänkin omituiselta, kunnes tajusin, että kun jalostamo kerran sylkee ulos kaikkia kolmea tuotetta samaan aikaan, ne pitää kaikki joko säilöä tai kuluttaa pois jalostusprosessin käynnissäpitämiseksi. Pelkän hiilivedyn käyttäminen kiinteän polttoaineen tekoon ei siis onnistunut suoraan yli kymmentä sekuntia kerrallaan. Pistin sitten yhden jalostamon pilkkomaan kahden lähteellisen edestä raakaöljyä ja sen taakse kolme kemiantehdasta tekemään kaikista tuotteista (hiilivedyt, kevyt ja raskas polttoöljy) kiinteää polttoainetta uuneilleni.

Tietysti tuokion kuluttua tuon valmistumisesta sain avattua muovituotannon, joten sitten piti rakentaa pari uutta pumppua, jalostamo ja linjat muovintekoon (sisään hiilivetyjä ja hiiliä, ulos muovipötköjä). Seuraavaksi olisi varmaan tutkittava ja sitten valmistettava mm. rikkihappoa ja räjähteitä.

Keksin laittaa vähäksi aikaa yhden rakennuslaitteen pykäämään minulle pelkkiä öljypumppuja (löysin 15 lähteen esiintymän). Alkuperäinen ideani siitä, että lähde tai pari tuottaa jalostamon kaipaaman öljyn, joka sitten jaetaan kolmelle tuotantolaitokselle / jalostamo ei oikein toiminut. Nyt rakensin siis mahtipumppaamon, välisäiliöitä ja kuljetusputken, jonka liitin kahdelle jalostamolle. Nyt öljyverkossa oli kaikkiaan parikymmentä lähdettä, joista vain ehkä neljä oli lähestulkoon ehtynyt.

Mietteet

Kai se nyt kävi selväksi: Factorio on kiehtova ja mielenkiintoinen peli. Ensipelini aloitin turvallisesti peaceful-tilassa, joten mörköjä ei tullut ainakaan vielä vastaan, vaan olen saanut rakennella ihan omissa oloissani ja koheltaa ihan miten lystää. Vaikeustason rukkaaminen tuo epäilemättä lisähupia ja -paniikkia mukaan. Jatkoa tähän rutinaan seuraa tai sitten ei.

Valmista: projekti IV/14

Viime hetken säädöt

Sotkin irtotelakenkäsetin vähän punaisella ja keltaisella taitetulla (Vallejon) suklaanruskealla. Tuota touhua varten tarvitsisin varmaan vähän paremmat maalivaihtoehdot, mutta se on jatkokehitysongelma se. Kelasin ohuen kuparijohdon kaapelitelineeseen, maalasin senkin suklaanruskealla ja litkutin vähän devlan mudilla päälle. Joihinkin kulumakohtiin töpöttelin Vallejon Oily Steeliä, mutta aika kevyellä kädellä. Viimeisenä hupsuna ideana päätin käyttää samaa metallimaalia vetopyörien hampaisiin: pyyhkäisin enimmät maalit pois pensselistä, pistin moottorin käyntiin ja huljautin kulumajäljet automaagisesti mukamas oikeille kohdille.

Kaipa tuosta vielä olisi voinut kaivaa parannettavaa, tuunattavaa tai korjailtavaa, jos olisi jaksanut tai jos jokin olisi oikein pistänyt silmään. Vaihteeksi lopputuloksena on kohtuullisen kärsimätön maalipinta ilman isompia sotkuja ja kulumia.

Kuvia

Otin innoissani kasan kuvia. Samoin ajelutin vaunua eestaas sohvalle rakentamaani esterataa hyvän aikaa. Onnistuneesti unohdin sitten ottaa videokuvaa touhuistani, vaikka sen takia minä tuota rupesinkin koeajamaan *köh* *köh*

Liikkeestä napattua stillikuvaa

Mietteitä

Taisin jossain välissä sanoakin, että tämä malli toi mieleen usein kuulemani "ravista laatikkoa, valmis"-kuvausta Tamiyan malleista. Rakentaminen oli ripeää ja helppoa. Moottoriviritelmä oli hauska ja pisti miettimään, että josko sittenkin joskus ehkä kenties saattaisin mahdollisesti harkita sitä kauko-ohjattavaa isoa Tiikeriä äänillä ja sen sellaisella.

Zimmerit-vinyylitarrat olivat äärimmäisen mainioita. Niitä olisi kiva löytää paketista joskus uudestaankin. Kai sellaisia saa AM-ostoksinakin hankittua ainakin joihinkin malleihin, mutta sitten kyseessä ei olekaan suoraan laatikosta -rakentelu. Tosin nyt rupesin miettimään, josko uskaltaisin ottaa toisen yrityksen Friulin telojen kanssa ja jos, niin mihin muuhunkin saattaisin sekaantua ja loppuisiko tämä kierre enää koskaan?

Pantteri muiden samanskaalaisten sakemannivehkeiden kanssa