Paluu New Vegasiin

Uusi läpipeluukierros

DLC:t + modeja

Sain tuossa keväämmällä pari DLC-pakettia F:NV:hen ja nappasin sitten loputkin mukaan täydellisyyden vuoksi. Kun olin muutenkin asentelemassa, ajattelin, että katsotaan modeja samalla vaivalla. Kaikkea kivaa olisi vaikka millä mitalla, mutta päädyin huvin, helppouden ja urheilun vuoksi seuraavanlaiseen kasaan:

Heti ensimmäisenä MedX = Morphine (aussit saavat ahdistua aineiden nimistä ihan keskenään, minusta ei tule Falloutien takia morfinistia (tai tupakoitsijaa formuloiden mainoksista)), FOOK (piljoona fiksiä yms), Fellout (poistaa kelmeän filtterin), More Perks, Automatic Perks (skillien ja tasojen perusteella tulee perkkejä automaagisesti, mutta niitä vasten valittavalle listalle on tuotu kasa uusia), Classic Fallout Weapons Pack (koska halusin ehdottomasti saada Pancor Jackhammerin), Mauser-pistooli jonkun normipyssyn tilalle.

Peluutyylilleni uskollisena valkkasin äijälle tagitaidoiksi Unarmed, Melee ja Sneak. Ninjameininki on kivaa, ainakin kunnes joku rupeaa räimimään aakean laakean yli ohjuksilla ja miniguneilla, enkä pääse uimaan liiveihin, mutta se olisi kaukainen ongelma se. SPECIAL-puolella nostin voimaa ja erityisesti onnea turhan karisman kustannuksella. Fallout 2 -fiiliksen haussa otin Wild Wasteland -perkin, kun en malttanut "tuhlata" perkkislottia ensimmäisellä peluukerralla hullutteluun.

Joku ei ihan ymmärrä, kenelle suuta ei kannata soittaa

Tasojyrä

Pelailin peruspeliä ihan alun jälkeen hyvinkin legionaalaissuuntaisesti, kunnes sain karismattoman mutta onnekkaan rumilukseni jonnekin tasolle 16 ja rohkenin siirtyä uuden sisällön pariin. Ennen sitä touhuilin mitä vastaan tuli ja mm. Helios-asemalla otin oppia ensimmäisestä pelikierroksesta ja hyödyttömäksi osoittautuneen energian tasaisen edelleenjakelun asemesta pistin laitoksen asekäyttöön. Siitähän NCR:n pellet suuttuivat ja niiden kylmäämisestä (itse hyökkäsivät, se oli itsepuolustusta!) mukanani ollut Boone ei tykännyt. Äijän asenne ei oikein sytyttänyt, joten päätin myydä miehen orjaksi Legioonalle heti ensimmäisen tilaisuuden koittaessa.

Vaan enpäs myynyt, kun se ei ole mahdollista! Harhaoppia ja Fallout 2:n häpäisyähän tällainen on. Seikkaillessa tuli kuitenkin ihan vahingossa huomattua, että kanssakannibaalini Mortimer White Glove Societyssä kelpuuttaisi seuralaiseni juhlapäivälliselle ja sehän kelpasi melkein yhtä hyvin. Hähähähä. Minulle eivät kaljupäät kukkoile.

Old World Blues

Ensimmäisenä lähestymäni tiedemiesten kraateri oli hysteerinen. Kaikki oli vedetty vähän överiksi siinä määrin, että ainakin minä olin huvittunut.

Alkuun vihujen (lobotomiitit pääsääntöisesti) kanssa oli mielettömiä ongelmia, kun niitä ei oikein saanut rampautettua ja ne kestivät murkulaa hävyttömän hyvin. Parin tusinan hullun jälkeen käteen oli jäänyt muutama protonikirves ja niistä sain korjattua yhden täysikuntoisen vehkeen. Otin sen kurillani testiin ja sillä kaikki vainolaiset lakosivat kuin vilja. Tässä vaiheessa lähitaistelutaitoni olivat molemmat jo melkolailla tapissa, mutta vastapainoksi puhekykyjä en ollut vaivautunut saati sitten voinut pumpata pätkääkään.

Mittava osa joko raakaan puhetaitoon, kaupankäyntiin tai tiedetaitoon pohjautuvat skillcheckit menivät siis melkeinpä poikkeuksetta mönkään, vaikka vedin Mentatseja naamaan kuin eläin (silti jäämättä koukkuun, onnekasta!). Onneksi muutama oleellinen keskustelu oli vedettävissä voitokkaasti läpi muiden taitojen ja kykyjen perusteella, niin en joutunut tappamaan aivan kaikkia nimihahmoja.

Mmmmm... Mentatseja...

Dead Money

Seuraavaksi siirryin hylättyyn BoS-bunkkeriin ja sain palkkioksi tajuni kankaalle. Sierra Madren aarretta etsivältä ryövätään kaikki esineet, mikä on mielestäni aina köyhä ja ärsyttävä ratkaisu. Korvikkeeksi sain orjakaulapannan, joka räjähtäisi radioiden lähellä notkuttua tai jos joku tiimikaveri kyykkää. Huokaus.

Kylässä oli vielä mieletön määrä kuolemattomaksi kehuttuja Trappereita. Ihmettelin tuota kuolemattomuusväitettä kovin, kunnes muutaman pelisession jälkeen yksi olikin hetken aikaa hengissä maahan kaaduttuaan ja puolivälissä peliä jostain tietopankista löytyi vihje "jos niiltä rampauttaa raajoja, ne kuolevat oikeasti". Kas, kun minä olin aina lyönyt niitä niin kovaa, että aina joku raaja tai pää repesi irti, alusta alkaen. Enemmän ongelmia niistä turkasen hologrammeista oli...

Kasinolla räjäytin pankin blackjackissa (kiitos taas, onnennumerot) ja tärväsin krediittini automaatissa stimpakkeihin, mentatseihin ja muuhun oleelliseen. Ennen pääkartalle poistumista käytin loput alta pois ja ihmettelin, kun taskuissani oli noin 1400 stimpakia, sata aseen korjauspakettia sun muuta, enkä voinut enää liikkua ihmisiksi... hupsis. Bunkkeri oli ihan turvallinen jemma taskuunmahtumattomille.

Tämä paketti oli aika suoraviivainen, eikä mitenkään erikoisen mahtava, mutta kyllä sen läpi väänsi. Mukaantarttuneesta romusta ehdottomasti parasta olivat mielettömän nerokkaat Bear Trap Fistit, jotka ovat ehkä vielä asiallisempia kuin normaalit powerfistit. Se on jotain se.

Lonesome Road

Kolmatta sivuseikkailua tarjosi lähinnä ollut ja helpommin löydettävä Canyon Wreckage, joten sinne siis. Ydinsiilomaiseman risteykset oli kylvetty täyteen säteileviä taistelukärkiä (parikymmentä yhteensä) ja niitä piti sitten räjäytellä laserdetonaattorilla. Huvittavasti laskeuma ei haitannut montaa sekuntia pidempään, eikä mikään muu kuin yleinen romu (ja harvat vielä elossaolevat vihut) ottanut osumaa, kun kärki räjähti.

Puolivälissä karttaa ammuin näemmä ICBM:n naapurikylään ja peli varoitti, että "voit jatkaa matkaasi, jos uskallat mennä ydinkärjen räjähdysalueelle", kun olin viimeisen tunnin aikana kosauttanut jo kahdeksan sellaista parinkymmenen metrin päästä ja suunnilleen tanssinut ripaskaa niiden ympärillä...

t: Michael Bay

Täällä kohtasin ensimmäistä kertaa Deathclaweja ja olin hippasen huolissani niistä. Mukanani edelleen kulkeva Proton Inversal Axe tosin kylmäsi ne VATS-moodissa heti ensimmäisellä tehoiskulla... Saas nähdä, miten pääkartalla käy isojen mörköjen kanssa, odotan suorastaan innolla!

Courier's Mileen eksyin viime metreillä ja siellähän RadX:ää ja RadAwaytä menikin, ensimmäistä muutama ja jälkimmäistä useita kymmeniä annoksia. Onneksi meleemestarin (voima)nyrkeillä Deathclaw't menivät nurin kertalaakista kappale, eikä Marked Meneistä ollut kauheasti vaivaa niistäkään. Kävin siellä tässä välissä ihan siltä varalta, että lopputaistelun jälkeen en pääsisi enää a) mihinkään b) joihinkin paikkoihin.

Jollain kurilla onnistuinkin puhumaan Ulyssesin ympäri kaverikseni sen sijaan, että olisin piessyt äijän kappaleiksi Powerfistillä. Ehkä kokeilin ihan huvikseni, miten pitkälle pystyisin vetämään äijää höplästä ennen kuin surkeat puhetaitoni johtaisivat käsirysyyn - vaan eipä näin käynyt, kiitos "kolua kaikki nurkat ja lue aivan kaikki"-tapani ja muihinkin kuin puhetaitoon luottavat speech checkit. Sangen epäyllättävästi uudelleenohjasin ydärit NCR:n niskaan ja sain palkkiokseni katsella taivaanrannassa kasvavaa sienipilveä. Taitaapa olla, etteivät NCR:läiset oikein voi suuttua minulle enää yhtään enempää kun olin vilified jo ennen ensimmäistäkään DLC-pakettia testattuani.

Honest Hearts

Hiivin loppujen lopuksi Happy Trails Expedition -luolaan ja pientä pelottelua (täältä ei pääse heti pois) kuunneltuani liityin Zioniin lähtevän karavaanin matkaan. Kanjonimaisema oli hämmentävän tyhjä kaikesta elollisesta, alun pakollista yllätysväijytystä lukuunottamatta. Rupesin käymään karttaa läpi niin, että kaikki mahdolliset paikat tulisi käytyä läpi. Ajoittain vastaan tuli joku yhden, kahden villin tappelu (joskus ne olivat mättämässä toisiaan tai luontokappaleita naamaan), yksittäisiä Yao Guaita, koiraotuksia tai erisorttisia Geckoja. Silti, valtaosan ajasta hiippailin mestoilla ihan yksin ja hiljaisuudessa.

Aika alkuvaiheessa kävin jossain luolassa, jossa Joshua Graham oli piilossa. Jätin äijän rauhaan vielä tässä vaiheessa (hud-merkki oli punainen, enkä halunnut kylmätä miestä puhumatta ensin) ja jatkoin paikkojen koluamista vähän muualla. En halunnut myöskään aloittaa tarinaa sulkemalla ehkä isojakin mahdollisuuksia pois ennen kun olin suorittanut ensimmäistäkään tehtävää koko alueella.

Puolivälissä karttaa - matkasin siis siksakaten pääsääntöisesti kaakosta pohjoisluoteeseen, loppukohteenani koilliskulman joku paikka, jossa ensimmäisen tehtävän saisi suoritettua loppuun. Olin aikalailla kummissani, kun vesisade yllätti minut jossain kanjonissa möyriessäni. Vesisade. Häkellyttävää.

Kartan ympäriinsä juostuani löysin Zionin kartan jostain purnukasta ja sain seuraavaksi tehtäväkseni painua hiiten koko mestasta. Jok' ikinen vastaantullut oli vihamielinen ja sitä myöten hyvin pikaisesti myös hengetön. Hyvin, hyvin kummastuneena kurkkasin wikistä, mitä kummaa ja selitys oli, että olin niitannut heti alussa jonkun nimetyn hahmon ja se johti "Chaos in Zion"-questiin. Minkäs minä sille voin, että villi rupesi ampumaan samantien, eikä suvainnut pysyä vihreänä uhkatutkalla... Pitää varmaan kokeilla tätä pakettia uudelleen jossain välissä, tästä jäi vähän hölmö maku suuhun.

Gun Runner's Arsenal

Aseita. Ammustyyppejä. Asemodeja. Haasteita. Lisää kaikkia näitä.
Paukkurautoja ja ammuksia löytää kaikkialta ja haasteita tulee suoriteltua, kun erisorttisia aseita käyttää menestyksekkäästi. En nyt ihan suoraan osaa sanoa GRA:n aseista mitään, kun olin lisännyt tykkejä myös modipaketeissa. Kaikkea satunnaista tuli vastaan mukavasti, tarpeeksi usein ne olivat erilaisia, eikä niihin päässyt kyllästymään samalla tavalla kuin vaniljaisessa F3/F:NVssä ("jeee, sadas seitsemäskymmenes cowboy repeater") ja se lienee ollutkin tämän lisäpaketin juju. Jostain syystä asemodit ovat edelleen olleet kiven alla, tai sitten niitä ei vaan oikein löydä juuri mistään ja ne olisi ennemmin ostettava.

Peruspeliin palaaminen

Kun lisätarinat oli setvitty tavalla tai toisella, jatkoin 44-tasoisen rumilukseni kanssa kartan läpikoluamista. Olin vielä löytänyt muutamat Jackhammerit ja olin tietysti ihan onnessani.

Juoksin lähinnä karttaa läpi Happy Trails Caravanin luolasta lähtien vastapäivään ja paukuttelin vastaantulijoita punamössöksi. Aika harva piti minusta länsipuolella, joten itsepuolustusmielessähän minä... Jacobstownissa olin ystävällinen, kun Supermutantitkin olivat ystävällisiä. Jatkoin kuitenkin pian matkaani louhokselle, josta muistin löytäväni muutaman hullun Deathclaw'n. Niitä oli aika monta.
Meleeskilleistäni kertonee jotain, että raastoin neljä kerralla päälle käynyttä aikuista Ripperillä ilman, että energiamittarini putosi edes puoleenväliin, kevyessä panssasrissa. Deathclaw-vauvat lakosivat taas nätisti etäältä, kun niitä roimi AP-murkuloilla ladatulla minigunilla. Samoin siitä nokkiinsa mehevästi ottanut Deathclaw-emo tipahti lyhyellä, hallitulla sarjalla.

Nyrkkiraudat vs sokeat Deathclaw't

Vaihtelun vuoksi autoin myös Vault 19:n overseer-toimistossa istunutta äijää ja räjäytin vain rikkiluolat. Ehdotin niitä myös liittymään Great Khaneihin, lähinnä sen takia, että Khanit olivat Legioonan kätyreitä.

Lähestyin hissukseen, karttapaikkoja matkan varrella aukoen, NCR:n lähestulkoon tyhjää hökkelikyläleiriä Primmin nurkilla ja samalla myös ydiniskuni kohdetta, Mojave Outpostin vieressä (Long 15). Hiivin ja sahasin kourallisen vartijoita palasiksi Ripperillä ja jatkoin kohti tietulliasemaa. Kaikki NCR:läiset olivat kovin vihaisia minulle, joten jatkoin hiiviskelyä. Parin minuutin hitaan etenemisen jälkeen hyppäsin pystyyn ja sahailin kaikki vastaantulijat. Tässä vaiheessa tuli mieleeni, että nyt hahmoni on liian kova luu, kun kymmenpäisen aseistetun lauman kimppuun voi käydä saha tai nyrkkiraudat tanassa ja poistua tilanteesta vain naarmutettuna. Nnirvimäinen "hähää minä poika ammun kaikki enkä kuole olleskaan"-efekti jostain vanhasta huijaskoodikolumnista iskee päälle, vaikkei tässä ole huijaamisesta kyse.

Long 15 oli aika tylsä. Muutama säteilytetty solttu powerarmorilla ja ilman tuli vastaan. Lähinnä tuolta sai mielettömän määrän ammuksia, vähän panssareita ja pari tykinkuvatusta. Aikalailla sama kuin Courier's Mile, pleh.

Legioonan nimessä

Kun olin aukonut kutakuinkin kaikki kartan vierailtavat paikat ja suorittanut epämääräisen kasan sivutehtäviä, joiden avulla olin päätynyt tasolle 50. Tässä vaiheessa päätin, etten jaksa vaivautua tekemään 100% sivutehtävistä, kun olin jo kuitenkin suorittanut kutakuinkin kaikki jo aiemmin ja niistä saatavat palkkiot olisivat yhtä tyhjän kanssa. Siispä panostin Caesarin tehtäviin täydellä tarmolla.

Ihan huvin vaan vuoksi tottelin ja räjäytin BoS-veljeni taivaan tuuliin, olinhan saanut heiltä jo Power Armor -koulutuksen ja kasan varahaarniskoja talteen. Sen jälkeen sain parantaa Caesarin aivosyövän ja hoitaa NCR:n presidentin pois päiviltä. Jälkimmäisen hoidin laiskasti: hiivin puhujalavan viereen, äijän päästyä parin metrin päähän pistin Stealth Boyn päälle, turautin ukkoa Jackhammerilla otsalohkoon ja hiivin kauemmas turvaan, josta sitten tiputtelin hulluksi tulleet kansalaiset. Ehkei tuo ollut ihan yhtä hienostunut temppu kuin pommin jemmaaminen Vertibirdiin, mutta sekasortonsa kanssa aika hilpeä veto silti.

Padon valtaaminen oli aikalailla ilmeetön veto tässä vaiheessa. Viisimillisillä AP-murkuloilla ladattu minigun pyyhki vastarinnan mössöksi niin kauan, kun kuulia riitti. Ehkä niiden tekemistä olisi pitänyt opetella jossain välissä. Taisin vaan olla liian laiska askarrellakseni.

Jos jostain on kitistävä, se on Legioonaliittolaisuuden aiheuttama mieletön rajausviikate kaikelle sisällölle. Reilusti yli puolet kartasta on vihamielinen, kumppaneita ei saa mukaansa (tai entisetkin lähtevät) ja hyvä pino questeja (= XP:tä ja romua) jää tavoittamattomiin ilman, että niille olisi edes suunnilleen vastaava määrä korvikkeita toisesta näkökulmasta. Jonkun NCR:n puolella marssivalle tekemistä riittää niin paljon enemmän ilman, että siviilitkin rupeaisivat aukomaan naamaansa (tai peräti ampumaan heti silmänvalkuaisten näkyessä). Pleh.

Niin. Tämän kasaankynäiltyäni uutisoitiin, että Wasteland 2 pullahtaa pelattavaksi 19. päivä. Wupii!