Super Win the Game

Taustaa

Olin seurannut herra Pittmanin tekemisiä jonkun aikaa, mutta koska muistan vieläkin sangen elävästi, miten etovalta CGA-grafiikka näytti jo sen elinaikana, Minor Key Gamesin retrotasoloikkapeli You Have To Win The Game ei innostanut ensinkään. Retrohenkisyydestäni ei ollut apua, vaikka (muistaakseni peräti ilmaista) peliä kehuttiinkin kovasti siellä sun täällä.

Kun Super Win The Gamesta pullahteli kuvia näkyviin, rupesin kiinnostuman. NES-henkisyys kelpasi minulle mainiosti, vaikken koskaan itse omistanutkaan matolaatikkoa, pelejä kyllä pelasin kavereilla. Viimeistään trailerin nähtyäni olin myyty. Jenkkitelkkarin (NTSC) efektien emulointi ei paljoa lämmittänyt, PAL-maassa kun kasvoin.

Peli

Enemmittä mutinoitta: ostin SWtG:n Steamista samantien kun peli julkaistiin ja olin vallan innoissani. Audiovisuaalisesti tekele on kuin suoraan NES-kulta-ajalta ja peli on kaiketi "metroidvania"-tagilla tunnistettava. Maailmankartalla haahuillaan kuin jossain Zelda-pelissä (joita en ole koskaan ymmärtänyt) ja kentissä taas tasoloikitaan. Hahmolla ei ole minkäänsorttista hyökkäyskykyä, vaan yksi hipaisu suunnilleen mihin tahansa tappaa oitis.

Jääsaarella

Onneksi kontrollit olivat mainiot. Kun hyppy tai kikkailu meni mönkään, syy oli selvästi näppiksen ja tuolin välissä, ei ohjaimissa tai syötteenkäsittelyssä. Tai siltä se ainakin tuntui hyvin tehokkaasti ja se oli omiaan vähentämään valkohehkuista turhautumista, kun samaa kenttänpätkää (esimerkiksi se yksi Alimaailman piikkiluolaan pudottautuminen) joutui tahkoamaan moneen, moneen, moneen kertaan...

Puolustus- ja hyökkäyskyvytön hahmo löysi matkan varrelta puolivanhingossa erinäköisiä apuvälineitä, joiden kanssa matka taas taittui uuteen suuntaan. Tämä tietysti johti siihen, että samoja alueita tuli koluttua useampaankin kertaan, mutta ei mitenkään minua häiritsevässä mittakaavassa. Uusien ulottuvuuksien löytäminen tutusta kentästä oli oikeastaan aika riemukasta.

Esineet toivat aika perinteisiä bonuksia matkaajan avuksi. Parilla ensimmäisellä sai auki punaiset ja siniset askelmat, joita kentissä oli ajoittain. Hämähäkkirukkasilla voi tarrata seinistä kiinni ja tossuilla sai käyttöönsä tuplahypyn. Alkuvaiheessa vesikin oli kosketuksesta tappavaa, mutta snorkkeli auttoi siihen ja joku ihmepanssari piti hahmon hengissä myös muissa nesteissä ja jos oikein muistan, tuon viimeisimmän kuvan maski paljasti näkymättömät askelmat. Klassikoita siis, koko arsenaalillinen.

Kaikkia esineitä piilottelevissa kentissä oli myös enemmän tai vähemmän jemmassa pääsy unimaailmaan. Unimaailmassa ei voi kuolla, hahmo vain näkee omituista unta. Näiden läpikäynti ei ole mitenkään vaadittua pelin kannalta.

Tarinanpätkä

Niin se tekosyy tälle kaikelle. Kunkun sydän on poistettu ukon rintakehästä ja pumppuparka on levitelty kuutena palasena ympäri valtakuntaa. Matkan varrella palasien kätköön saa epämääräisiä vinkkejä, mutta perinteinen yritys-erehdys -menetelmä on aika välttämätön tai sitten minä vaan olen yksinkertaisesti huono.

Ensimmäinen....

... ja viimeinen sydämenpala

Kun kaikki palat löytyvät taskusta, Onton Kuninkaan lymypaikan lukitusjärjestelmä aukeaa ja palatsi ansoineen on koluttava läpi. Sydän on saatava lyötyä ukon rintakehään sisään ja kaiken pahan aiheuttanut velho on häädettävä hus hiiteen. Jostain syystä palatsikenttä oli naurettavan paljon sekavampi ja vaikeampi paikka kuin vihoviimeinen taso, mutta eipä siitä sen enempää.

Pelin suunnilleen jo läpi päästyäni kävin vielä uudelleen seikkailemassa Alimaailmassa. SWtG:n maailmaan on jemmattu 128 timanttia, joita olin onnistunut haalimaan aika läjän ja mietin, että josko saisin ne kaikki kahmittua kasaan. Kaksi niistä jäi hakematta, yhden sijainnista olin hyvin tietoinen, mutta hermoni eivät yksinkertaisesti kestäneet seinähyppelyä vuorotellen esiinhyppäävien piikkirivien yli, ensin yhtä seinää ylös ja sitten toista puolta alas kiiveten. Alimaailmassa oli vielä erillisiä lukkoja, jotka piti aukoa, jotta seuraavaan tasoon pääsisi.. Kiroillen minä ne viimeiset kaksi tasoa läpi väänsin, mutta väänsinpä kuitenkin!

Viimeinen lukko

Kaikenkaikkiaan käytin tähän yhdeksän ja puoli tuntia, joskin Steamin peliaikalaskuri on todellisen peliajan kannalta varmaan parikolme tuntia edellä. Eipä sillä mitään väliä ole, maksoin tuosta kai kympin ja nautin käyttämästäni ajasta (pääosin) ihan täysin rinnoin 8)

630? Ei ihan huonosti. Kai.

Tuomio

Loistopeli. Suosittelen NES-peleistä pitäneille varauksetta, kaksin peukuin. Jotkut kitisevät musiikista, mutta tällaiselle chiptune-friikille tuo upposi kuin moottorisaha avaruusmörköön.

Onhan näillä uusikin projekti työn alla: Gunmetal Arcadia. Seuraan sitä mielenkiinnolla.