Loputtomat vihan tunnit

Kolmas kerta toden sanoo, väittävät. Nyt olin siirtymässä pohjattomasti vihaamaani siirtokuvavaiheeseen ja ajattelin jatkaa aiemmin mainiosti toimineen lakka-kuvat-lakka -metodin käyttöä.

Lakkaa alle

Mitäs tästä nyt sanoisi? Ei juuri mitään. Minä vain sivelin Vallejon kirkasta lakkaa (Vallejo Gloss Varnish) koneen kaikille niille pinnoille, joille olin laittamassa siirtokuvia. Eli siipien päälle, alle ja runkoon.

Syvä hengitys

Keräsin hermoni, siirtokuvat, pinsettini, teräaseen ja asetillisen lämmintä vettä työpisteelleni. Olin päättänyt vähät välittää siitä, että tarjotut siirtokuvat ja valitsemani naamiokuvio eivät olleet edes samalta vuosituhannelta. Riivin ohjaamokuomusta teipit irti juuri ennen aloittamista ja huomasin, että maskaus ei ollut mennyt ihan nappiin ja että joutuisin korjaamaan sitä myöhemmin.

Istunto 1

Aloitin oleellisimmista ja typerimmän muotoisista paloista eli hainsuu-viritelmistä. Ei per... Ei mennyt ihan putkeen, sanoisin. Jostain kierosta syystä runkoa halaamaan tarkoitetut alapuolet jäivät lerpattamaan kuin Simo Sisun posket, eivätkä tarranneet kiinni niin millään.

Muutaman korjausyrityksen jälkeen päätin, että hermojani säästääkseni tekisin jotain muuta välillä ja läiskin isoimpia siirtokuvia eri puolille konetta. Ideani oli, että vaihtaisin aina kohdepaikkaani huomattavasti niin, että edellinen siirtokuva saisi asettua rauhassa ja en huomaisi jossain vaiheessa, että yksi tarra olisi vahingossa jäänyt jumiin vaikkapa peukalooni.

Ykkössessioni aikana sain nokan, kansallisuustunnukset, jotain höpöhöpö-vaakunoita ja tankkausmerkkejä paikalleen. Niin ja noita sivuvakaajien merkintöjä myös (miksi en maalannut peräsinten yläosia siniseksi alunperin? No kun en katsonut siirtokuvia ja päästänyt itseäni tämän verran helpommalla). Mietin myös, että jolleivät nuo suutarrat rupea käyttäytymään, revin ne irti ja maalaan itse uudet tilalle.

Istunto 2

Kakkoskierroksesta ei ollut mitään sen ihmeellisempää sanottavaa. Minä vain lisäilin siirtokuvia siirtyen suurimmista kohti pienimpiä tuhruja. Noiden liiskaaminen paikalleen on jotenkin sanoinkuvaamattoman aikaasyövää touhua, kun ensin niitä pitää liottaa vedessä, sitten asetella paikoilleen ja niin edelleen.

Jotenkin minusta vain aina tuntuu siltä, että vallankin tässä skaalassa noista epämääräisistä mukateksteistä ei ole mitään iloa. Ennemminkin ne vain haittaavat, jos ne menevät asettumaan vaikka vähän vinoon. Saman asian ajaisi joku tumma epämääräinen pensselillä maalattu viiva ja se olisi a) juuri siinä mihin sen haluaa, b) ilman hopeoitumisefektiä ja c) aivan naurettavan paljon nopeammin tehty...

Tuon viimeisen kuvan siirtokuvat olivat vähän haastavia. Pahin niistä oli tuossa Pave Penny -podin ja nokkalaskutelineen välissä oleva pikkuteksti. Noin pieneen tilaan oli aika hankala saada tuota tarrankuvatusta. Mutta siinä se nyt oli, pienen ikuisuuden ja kirosanakourallisen jälkeen.

Istunto 3

Tällä kolmannella ja toivottavasti viimeisellä rusauksella halusin saada viimeisetkin merkit paikoilleen. Kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, jäljellä oli vain muutama hassu pikkuteksti ja "älä astu tähän"-merkinnät siivistä. Allaolevassa kuvassa näkyy sekä malli että irtileikattuja vielä liottamattomia siirtokuvia.

Myönnän, että nuo asettuivat paikalleen yllättävän kivuttomasti ja sinänsä nopeasti (meniköhän minulla tuohon kolme varttia?). Silti päätin noita laitellessani, että vähän isompi määrä vielä pienempiä "2"-merkkejä saivat lentää roskiin ilman, että laittaisin niistä ensimmäistäkään mihinkään. Noita olisi pitänyt muka liiskata sekä sivuvakaajiin että siipiin.

Ei kiitos. Niin ja noin viidettä kertaa koetin vielä saada hainsuita asettumaan siinä vieläkään onnistumatta. Minulla oli vielä yksi idea mielessäni...

Lakkaa päälle

Pieneen ja ahtaaseen mieleeni oli juolahtanut, että kun kerran vedellä lutraaminen ei auttaisi hainsuun kanssa (liikaa vettä ja sekä ne että kaikki muut lähtisivät irti, liian vähän ja lerpattavien osien liimaus ei tarttuisi), niin ehkä mattalakkakerrosta vetäessäni voisin pakottaa ne kiinni nokkaan! Eivät ne voisi tuosta enää typerämmän näköisiksi mennä, joten mitä tässä olisi voitu menettää?

Sudin mattalakkaa (Vallejo Matt Varnish) nokasta lähtien ja ajatukseni oli alunperin vain painaa nuo lerpattavat läpyskät kiinni, mutta ne ponnahtivat auki pienen hetken jälkeen. Sitten sain kuningasidean ja sipaisin lakkaa ensin tarran liimapuolelle ja sitten pensselöin sen kiinni runkoon päältäpäin. Tämä toimi ja nuo hirvitykset asettuivat vihdoin viimein kutakuinkin paikoilleen!

Koska olin vielä korjaamassa kuomun maalipintaa, jätin sen ympärille pienen koskemattoman alueen. Olin myös varautunut siihen, että joutuisin paikkaamaan mattapintaa vielä myöhemminkin ja siksi toinen sessio oli jo tiedossa. Jätin siis myös moottorit koskemattomiksi niin minulla oli aina joku selvä paikka, mistä pitää kiinni (pohjan puolella saatoin huoletta tökkiä laskutelineitä tästä syystä). Helpotinpa omaa touhuani edes vähän tällä kikkailulla.

Yhtenä iltana maalasin kuomun ne osat, jotka kaipasivat korjaamista ja maalin kuivuttua litkutin korjaamani kohdat. Seuraavan kerran touhutessani mattalakkasin aiemmin koskematta jättämät osat ja fiksailin niitä kohtia, joissa mattalakan peitto oli jäänyt huonoksi.

Seuraavaksi palaisin taas rakentelu- ja ehkä myös maalaustouhuihin koneen alapuolella. Rengaskolmikko olisi tuunattava sopivaan muotoon, maalattava ja liimattava kiinni. Pahkiksen mielettömäksi (ja varmaan kaikkia rajoituksia ja järjen rajoja koetteleva) määritelty aseistus kun oli vielä tyystin aloittamatta.