Lankulle mars

Kikkailin eilisiltana vähän massiivisen sukellusveneen kanssa ja sain aikaan lähinnä komentotornin etupuolella sijaitsevat lankkuhässäkät. Joku minua merimiehekkäämpi varmaan tietää oikean terminkin, mutta minä kutsun niitä nyt kävelylankkuviritelmiksi. Olivat mitä olivat, nyt ne ovat paikoillaan. Samoin jotkin tötteröt tuolla etukeulassa ja joku köysien kiinnityslenkki. Tuonne ilmeisesti tornin sisään piiloon jäävä juttukin pääsi paikalleen, mutten sitten ehtinyt etenemään yhtään enempää. Ehkä jo tänäiltana pääsen jatkamaan pari askelta eteenpäin.

Varotoimenpiteitä

Päätin, että herkkyytensä takia jätän nuo syvyysvakaimet ihan omaan rauhaansa vielä pitkäksi aikaa. Luulen meinaan, että kun joudun pyörittelemään tuota mallia välillä vähän miten sattuu, ne olisivat aika usein vaarassa kolhiutua ja irrota väkivaltaisesti. Ihan siis kaiken varalta vaan.

Projekti V/14

Himmel!

Iskin vihdoin viimein ahnaat kynteni tyypin XXIII -sukellusveneeseen. Runko oli jo aikalailla kasassa, kun sain sen, joten siitä pari alkukuvaa. Itse ehdin vähän pakkeloida keskirungossa ollutta railoa, jotta pääsisin seuraavaksi rakentamaan jotain. Toinen syy siihen, etten tehnyt mitään tuon kummempaa oli se, etten ollut tajunnut printata rakennusohjeita enkä halunnut lähteä arvailemaan ja tekemään pahimmillaan asioita uusiksi.
Joskus olen ehkä turhankin varovainen.

Melkein kaikki pyörii, kääntyy tai liikkuu. Hilpein oli tuo avautuva torpedoputken ulkoluukku. Olen kovin hämmentynyt, mutta eiköhän tästä jotain kivaa synny.

Miniprojekti III/13 valmistui

Valmiit nappulat

Kukaan ei sitten huomauttanut, että toinen Gargoyle oli tuore ja vastamaalattu eli maalasin sen uudelleen ihan turhaan. Hupsis. Ei se mitään, jos lopputulos oli parempi.

Dire Wolf

Mustekalakaavio toimi minusta näppärästi. Olin laittanut jalat heksapohjaan hassustipäin, mutta kai sen kanssa voi silti pelata vailla ongelmia.

Turkina

Täytyy sanoa, että Turkina on sellainen 'Mech, joka kaipaisi ehkä seuraa 3rdFTC:ssä, mutta ehdottomasti toisenlaisilla käsillä. Vakiona nuo ulokkeet ovat vähän tylsät.

Gargoyle

Ruma tölkki tämäkin on, mutta ehkä fluffisyistä voisin tarvita vielä yhden tai kaksi lisää. Näin jälkikäteen huomaan tietysti, että kun kyseessä on ikivanha miniatyyri, sen siivoaminen on jäänyt näemmä joko kesken tai peräti tekemättä.

Executioner

Sanottiin taustamateriaalissa mitä tahansa, minä en halua edes toista Executioneria rumentamaan joukkojani.

Ryhmäkuva ja efektivertailua

Jälkimmäisessä kuvassa näkyy selvästi, mikä on ruskealla litkutetun ja vanhan, litkuttamattoman nappulan ero. Minusta Cougar näyttää tässä vähän räikeämmältä ja kaikkien muiden vanhojen miniatyyrien ohella hyötyisi tuosta tummasta lisäsävystä huomattavasti.

Löydä poikkeavuus

Tulevaisuuden jatkoprojekti

Tällä menolla pääsen BattleTechin maailmaan ehkä joskus myöhään ensi vuonna, mutta raapustanpa edes tähän talteen, että näin olen suunnitellut. Vanhojen litkuttaminen on ehkä nopeasti hoidettu projekti. Silti en tee sitä seuraavaksi vaan siirryn 40-luvulle ja veden alle.

Lisää litkutusta ja tunnuksia koneisiin

Litkutin loputkin tölkit ja vedin jadepinnat uusiksi niin, että ne pysyisivät kivasti kirkkaina. Tuhersin (ilmiselvästi ruostunein taidoin) Klaanitunnuksen (Stonewall Grey, Jade Green, Steel, Black, Bad Moon Yellow) takaisin Dire Wolfin katolle ja sekä toisen Gargoylen että Executionerin hartiaan.

Pikaliimasin touhutessani Cougar B:n irronneen takaisin torsoon ja mietin, että kaipa nämä purkit on kaikki litkutettava, näyttävät meinaan (mielestäni) paremmilta näin. Maalipinta on vähemmän räikeä ja ehkä vähän "oikeamman" näköinen. Taidan julistaa sen omaksi projektikseen niin tämä ei veny vielä ensi vuodellekin.

Joutomailla

Kickstarttasin aikanaan Wasteland 2:sta omalta osaltani sillä minimillä, millä sai Steam-kopion, kun tekele olisi valmis. Tietysti olin perusonnekas ja W2 julkaistiin ensimmäisenä lomapäivänäni, jolloin olin ~2760km:n päässä kotikoneeltani. Ajattelin silti olla edes jotenkuten ajan hermolla ja rutista parin sanan verran muutaman ensimmäisen pelituntini perusteella. Kai tässä joitain lieviä alkuspoilereita voi tulla vastaan, jos joku lukijaparoistani on a) pelaaja ja b) ei ole itse vielä aloittanut. Epäilen aika vahvasti, että sekä A että B olisivat voimassa yhdessäkään tapauksessa.

Pelkään tuota roboskorpparia jo nyt

Hahmonluonti

Tärväsin nelikkoni luomiseen melkein kolme varttia. Valmiita hahmoja olisi voinut käyttää, mutta kuka sellaiseen muka alentuu, ellei ole pakko? Työkaverini olivat vähän huudelleet skilleistä ja siitä, ettei kannata yrittää tehdä turhaan moniosaajia, koska ei siitä ole alussa mitään iloa. Suuret kiitokset siitä, etteivät spoilanneet mitään.

Valintojen maailma on hämmentävä ja juuri mukavasti sellainen, kuin mitä ropeissa oli silloin joskus, ennen "kaiken pitää olla helppoa, selitettyä ja itsestäänselvää"-aikoja. Kyllä, minä olen vanha ja katkera pc-puristi, mistäs arvasitte? Minusta tällainen monipuolinen hahmonluonti on vain hienoa!

Johtajuus

Johtajaksi loin Eugenia Scharnhorstin, joka oli lähinnä fiksu ja osasi ampua pistooleilla, jauhaa kakkaa (smart ass -puhetaito) ja johtaa (siitä saa vieruskavereille bonuksia)

Lähitulituki

Tietysti jonkun on tarjottava lähimaaston iskuvoimaa. Arkunnauloja polttava uskovainen Igor Breznev sai olla haulikkomies, voimakas muskelimasa, hälyjenpurkaja, sekä räjähdemies. Luulenpa, että noiden kanssa lähti vähän lapasesta, mutta en minä noita kaikkia rupea kehittämään samaan tahtiin, ovatpa nyt vaan edes ykköstasolla kaiken varalta.

Laastarilasse

Ranger-ryhmä ei oletettavasti pysy kuosissa kovin pitkään ilman omaa lämäriä. Ruotsin Sven oppi siis sekä lämärin että kenttäkirurgin jalot taidot. Näistä taas pääsin luontevasti siihen, että mies on myös teräaseilla viiltelyn ekspertti, jotta voi tuikata vihollista moralla pernaan tarpeen niin vaatiessa. Plus kaiken varalta piste pistooleihin ja verbaaliseen perseennuolentaan (kiss ass).

Kassakaappi kiikarissa

Mikäli minun kokemuksiini ja oletuksiini oli luottaminen, tiimi tarvitsisi tuekseen vielä yhden tarkkaavaisen epelin pitkäpiippusen aseen kanssa. Kyklooppi-Miguel, stereotyyppisine taustoineen sai siis normaalia (3) korkeammat havainnointiattribuutit, perception-taidon, ne oleelliset pisteet (kiikari)kivääreihin ja sitten ei-taistelupainotteisista taidoista vähän tiirikointia ja kassakaapin murtamista.

Luulenpa, että ainoa tarpeeksi kapea-alaisesti luotu hahmo oli tiimini johtajatar, muut kärsivät ehkä vähän liikaa "tuotakin voi tarvita ja tuota kanssa"-vammastani.

Valintojen raakaan mailmaan

Ykköstehtävä johti heti johonkin aavikon nurkalle. Matkalla meinasi tulla vastaan jotain vihamielistä, mutta onnistuin kiertämään. Radiotornia vahti joku hiippari, jonka onnistuin näsäviisastelemaan ja sain jatkaa rauhassa ilman taistelua, hah! Pian päädyin johonkin luolaan ja kohtasin ensimmäisen viholliseni. Seitsemännellä yrityksellä sain hirvityksen hengiltä ja oman tiimini pidettyä hengissä. Kyllä, seitsemännellä.

Palasin Citadelin pihalle, juttelin kaikkien vastaantulijoiden kanssa, kävin vähän vaihtokauppaa ja jatkoin kohti seuraavaa tehtävää. Matkalla kohti kaakossa sijaitsevaa radiotornia rupesin kuulemaan hätähuutoja radiosta. Ag Centerissä tapahtui jotain todella kummallista ja he tarvitsisivat apua samantien. Toisaalta Highpool oli hyökkäyksen kohteena, hyökkääjillä oli tukenaan ainakin korohoroja. Mietin tuokion, että jos raiderit valtaavat pidemmän matkan takana olevan Highpoolin ja pesivät sinne, sen siivoaminen myöhemmin voisi olla hampaitakirskuttavaa touhua. Marssitin tiimini siis apuhuutoja eetteriin ulvovan Ag Centerin ohi.

Matkalla jäin jumiin kahteen satunnaiskohtaamiseen. Ensimmäisessä oli pari kärpästä ja pikkuelukkaa, jotka myöhemmin paljastuivat pupuiksi. Ajattelin, että nytpä tuli helppoa expiä.
Miten väärässä olinkaan. Puput olivat selvästi Caerbannogin hirviön jälkeläisiä ja vaikka kukaan ei kuollutkaan, puolet tiimini oli maassa vuotamassa kuiviin parin hassun taisteluvuoron jälkeen.
Toisella kerralla vastassa oli kolme raideria, joita säikyin kyllä, mutta ajattelin, että kokeillaan kumminkin kun en halunnut ruveta kauheaan load/save-rumbaan. Nämä pellet sain jotenkin nurin ongelmitta ja ripeästi. Ehkä olin tarpeeksi varovainen heti alkuun, enkä lähtenyt hyökkäämään rinta rottingilla ja pystypäin.

Taistelumme

Highpoolin ulkolaidalla vastaan tuli jokunen muutaman hengen vihollisryhmä. Opin vähitellen, että varovaisuus on ihan jees ja että suojasta (ja katoilla väijymisestä) oli ihan naurettavasti hyötyä. Kipu on kaveri, sanovat ja ovat oikeassa ainakin siinä mielessä, että opinpa olemaan.
Tämä nyt ei silti tarkoita sitä, etten joutunut vetämään kutakuinkin jokaista tappelua useampaan kertaan uusiksi, kun sain selkääni joko tyhmyyttäni tai huonoa onneani.

Muurin alla käyty viimeinen taistelu oli jo etukäteen ahdistavan näköinen. Omilla janttereillani oli noin 30 osumapistettä per naama, viholliset pyörivät tässä vaiheessa pääsääntöisesti 15-20 -tasolla, pahimmilla oli kai 35 ja niiden maahanniittämiseen meni aina aikaa, vaikka nuppiluvut olivat kai aina pahimmillaankin tasan.
Nyt näin lukumäärällisesti ylivoimaisen lauman uhoamassa ja ammusekelemassa muurin harjalle. Katselin osumapisteitä, enkä huolestunut kauheasti lähimpien isoista pisteistä, kun kauempana oli heikompia. Kunnes näin Jackhammerin 75 osumapisteineen ja meinasin lähteä karkuun samantien.
Sanottakoon lyhyesti niin, että noiden kaikkien tiputtamiseen meni aika monta yritystä ja jo kahden jälkeen oli päivänselvää, että Jackhammer oli saatava alas ensimmäisenä ja ns ripeästi, koska muuten se hullu teki tiimistäni jauhelihaa yksinkin.

Voitokas taktiikkani oli pistää kolme muuta hyvään suojaan ja taaemmas, viedä tarkk'ampujani rinteen päälle sopivasti sivuun, kyykkyyn ja losauttaa lähintä päähän ilman varoitusta. Taistelun välittömästi alettua äijä piti juoksuttaa karkuun, koska mies ei yksinkertaisessti ehdi ampua ja liikkua samalla vuorolla. Loppujen lopuksi Miguel ei saanut ampua kovin montaa laukausta, kun joku juoksi aina viereen. Ihan vieressä oleva vihollinen hermostuttaa hahmon ja antaa ihan sairaat miinukset osumisiin. Ärsyttävää, mutta toisaalta ihan mielettömän oikein!

Ei sillä, että olisin koskaan itse yrittänyt ampua (ja mielellään osua) paukkuraudalla liikkuvaan maaliin samalla, kun joku hullu on ihan vieressä ja huitoo minua jollain astalolla, mutta jotenkin olettaisin, että tähtäily olisi siinä vaiheessa ehkä vähän pienemmällä prioriteetilla. Vaan mistäs minä tosiana tietäisin.

Auta sinä minua, niin minä autan sinua

Highpooliin itseensä vihdoin päästyäni rupesin auttamaan jengiä sen, minkä kykenin. Kaikki ei vain voinut onnistua, kiitos olemattomien tai matalien taitopisteiden. Tietysti kolmesta puhetaidosta täällä kaivattiin eniten karskiutta (hard-ass), jota minun tiimistäni ei vielä löytynyt ensinkään. Ei väkisin.

Hyökkääjät olivat onnistuneet paskomaan vesisäiliöjärjestelmän ja lähdin sitten auttamaan jotain tätiä Irrigation-rakennelmassa. Samalla vaivalla saisin pistettyä radiolähettimen taas päälle ja jos saisin tädin tehtävän suoritettua hyvin, hänestä tulisi Highpoolin Ranger-mielinen pormestari. Ei kun siis ihan epäitsekkäästi minä...

Tiimistä yksi piti jättää kontrollihuoneeseen vääntelemään vipuja, joilla ovet auotaan ja suljetaan. Näin siis lämäri jäi vetelmään vivuista ja nauttimaan kesästä samalla kun muut kaivoivat verta nenistään torakankoivilla. Näin mengelöitsijä ei itse kuollut ja sain voimakolmikon tuotua sen yhden tarvitun kerran paikattavaksi ennen kun kävin siivoamassa viimeisen kolmitorakkaisen huoneen.

Tasapeliin päättyneen pormestarinvaalin ensiäänestyksen jälkeen kävin NPC:t läpi ja autoin, minkä kykenin. Lasaretissa oli kuusi potilasta, jotka kirurgini Sven paikkasi menestyksekkäästi (myönnän save/load-rumban). Tietysti nyt oli liian myöhäistä käydä katsomassa, saisinko palavan talon sammutettua kun sain yhden pykälän mekaanista korjausta yhdelle jannuistani. Palon uhri oli katkera ja syyllisti minkä ehti, ikään kuin olisin ihan väkisin jättänyt äijän auttamatta... Siitä huolimatta pormestarinvaali päättyi kannaltani hyvin edukkaasti vain yhdellä soraäänellä.

Valtatyhjiön täytyttyä sain vapauttaa häkistä Vulture's Cryn, josta kai voisi olettaa olevan jonkunlaista iloa spotterina ja leiriytyjänä. Tiedä sitten, mitä muuta hyötyä tuosta on, mutta keitaan hänen soisi löytävän, kun jengini vesileilit näyttävät olevan aikalailla kuivat... Enkä halua lähteä seikkailemaan autiomaahan vailla juomaa.

Mietteitä

Kuten sanoin ja tekstistä ilmenee, en ole ehtinyt vielä kuin raapaista pintaa. Tähän mennessä Wasteland 2 on ollut ihan tarpeeksi haastava Seasoned-tasolla ("normal"), mutta hyvällä tavalla. Tiimini on jyrätty (joko hengiltä tai käytännössä (75% on tajuttomana ja vuotaa kuiviin kun viimeiseltäkin rusikoidaan otsalohkoa sisään)) naurettavan monta kertaa, mutta useimmiten ihan omasta mokasta johtuen.

Nuorna poikana en vääntänyt roolipelejä kauheasti, kun niissä oli pääsääntöisesti teemana fantasiamaailma, joka ei taas ikinä ole itseäni suuremmin kiinnostanut. Siltikin Wasteland 2 tuntuu mukavasti juuri 80-luvun lopun ja 90-luvun alun roolipeliltä, mutta modernisti toteutetulta, alkaen nimenomaan hahmonluonnista ja kädestäpitelyn puutteesta.

Tekstiä on rutosti, keskusteluista vain osa on puhuttu ääneen. Siitäkin minä pidän, lukeminen on nopeampaa. Eri taitoja on iso läjä, pelkkiä puhetaitojakin tosiaan kolmea eri sorttia ja osan oleellisuudesta ei ole mitään käryä. Kaipa niille kaikille olisi käyttöä, mutta kai ne tarpeellisimmat on arvattava itse perstuntumalla. Jos ja kun olen mennyt arvaamaan väärin, joudun vain elämään valintojeni kanssa. Minähän en ainakaan ykköspelikerralla sorru lukemaan mitään minmaxaajien ohjaajia netistä!

Musiikkia kuuntelin tarkemmin jossain välissä ja mietin, että "tämähän on kuin Vault Citystä" ja tietysti oli. Säveltäjä Mark Morgan oli syypäänä vastuussa myös mm. Fallout 2:n musiikeista. Hyväksyn.

Otto ja gargoilit

Dire Wolf

Olin ansiokkaasti jättänyt Dire Wolfin oikean käden uudelleenmaalaamatta. Siispä se tuli korjata heti ensimmäisenä.

Sain sitten hulluhkon idean. Koska Dire Wolf on massiivisuudessaan vähän sellainen Battletechin Königstiger, ajattelin, että kokeillaanpa jonkunlaista mustekalakuvion mukaelmaa. Saa tuomita ja huudella, jos on sellainen olo.

Gargoylet

Näiden rumilusten kanssa vedin satunnaiskuviot pintaan. Toiseen yritin soveltaa vähän tiukempaa raidoitusta (kts. aiempi Mad Dog C).

Paluu viimevuotiseen

Jatkoa projektille III/13

Lopetin näemmä viime joulukuussa Turkinan räpläämisen kuin seinään. Pienen pähkäilyn jälkeen kaivoin keskeneräiset väärinmaalatut napit ja nuo kolme käsivammaista liikkuvalle työasemalleni.

Turkina

Olin tehnyt tehtäväni ja vedin suunnitelmieni mukaisesti ruskean litkun napin päälle. Ei siitä muuta enää puuttunutkaan, en vaan taas vaihteeksi ollut saanut aikaan tuonkana tekemistä ennen kuin nyt. Perussyy on ja pysyy samana: tuli muuta mielenkiintoisempaa vastaan.

Jos jotain on tehtävä, numeroita tai tunnuksia voi ehkä  säätää. Muuten Turkina Prime on valmis. Taas.

Dire Wolf

Koska Turkinan ulkonäkö parani tuolla aiemmalla käsittelyllä niin huomattavasti, otin seuraavat nappulat käsittelyyn sinä puolena tuntina, jonka ehdin siihen käyttää yhtenä päivänä töistä päästyäni. Maalasin siis lähes kaiken peittoon Vallejon Sick Greenillä ja jätin parhaani mukaan jadeosat, metalliosat ja ohjaamon rauhaan. Katolla ollut (muistaakseni) ensimmäinen vapaalla kädellä tekemäni Clan Jade Falcon -tunnus meni sileäksi, vaikka olin siitä vieläkin aika ylpeä. Sääli on sairautta.

Executioner

Maalia ja aikaa oli vielä käytettäväksi, joten otin samantien toisen Sakaran työstettäväksi. Kaikkiin ei valitettavasti ollut aikaa keräilyn ja valmistelun jälkeen. Seuraava istunto tulee olemaan tehokkaampi, kun kaikki on valmiiksi asetettuna.
Ei tästä mitään sen ihmeempää ole sanottavaksi. Maalasin taas suunnilleen kaiken vihreäksi. Tadaa.

On se ruma

Paluu New Vegasiin

Uusi läpipeluukierros

DLC:t + modeja

Sain tuossa keväämmällä pari DLC-pakettia F:NV:hen ja nappasin sitten loputkin mukaan täydellisyyden vuoksi. Kun olin muutenkin asentelemassa, ajattelin, että katsotaan modeja samalla vaivalla. Kaikkea kivaa olisi vaikka millä mitalla, mutta päädyin huvin, helppouden ja urheilun vuoksi seuraavanlaiseen kasaan:

Heti ensimmäisenä MedX = Morphine (aussit saavat ahdistua aineiden nimistä ihan keskenään, minusta ei tule Falloutien takia morfinistia (tai tupakoitsijaa formuloiden mainoksista)), FOOK (piljoona fiksiä yms), Fellout (poistaa kelmeän filtterin), More Perks, Automatic Perks (skillien ja tasojen perusteella tulee perkkejä automaagisesti, mutta niitä vasten valittavalle listalle on tuotu kasa uusia), Classic Fallout Weapons Pack (koska halusin ehdottomasti saada Pancor Jackhammerin), Mauser-pistooli jonkun normipyssyn tilalle.

Peluutyylilleni uskollisena valkkasin äijälle tagitaidoiksi Unarmed, Melee ja Sneak. Ninjameininki on kivaa, ainakin kunnes joku rupeaa räimimään aakean laakean yli ohjuksilla ja miniguneilla, enkä pääse uimaan liiveihin, mutta se olisi kaukainen ongelma se. SPECIAL-puolella nostin voimaa ja erityisesti onnea turhan karisman kustannuksella. Fallout 2 -fiiliksen haussa otin Wild Wasteland -perkin, kun en malttanut "tuhlata" perkkislottia ensimmäisellä peluukerralla hullutteluun.

Joku ei ihan ymmärrä, kenelle suuta ei kannata soittaa

Tasojyrä

Pelailin peruspeliä ihan alun jälkeen hyvinkin legionaalaissuuntaisesti, kunnes sain karismattoman mutta onnekkaan rumilukseni jonnekin tasolle 16 ja rohkenin siirtyä uuden sisällön pariin. Ennen sitä touhuilin mitä vastaan tuli ja mm. Helios-asemalla otin oppia ensimmäisestä pelikierroksesta ja hyödyttömäksi osoittautuneen energian tasaisen edelleenjakelun asemesta pistin laitoksen asekäyttöön. Siitähän NCR:n pellet suuttuivat ja niiden kylmäämisestä (itse hyökkäsivät, se oli itsepuolustusta!) mukanani ollut Boone ei tykännyt. Äijän asenne ei oikein sytyttänyt, joten päätin myydä miehen orjaksi Legioonalle heti ensimmäisen tilaisuuden koittaessa.

Vaan enpäs myynyt, kun se ei ole mahdollista! Harhaoppia ja Fallout 2:n häpäisyähän tällainen on. Seikkaillessa tuli kuitenkin ihan vahingossa huomattua, että kanssakannibaalini Mortimer White Glove Societyssä kelpuuttaisi seuralaiseni juhlapäivälliselle ja sehän kelpasi melkein yhtä hyvin. Hähähähä. Minulle eivät kaljupäät kukkoile.

Old World Blues

Ensimmäisenä lähestymäni tiedemiesten kraateri oli hysteerinen. Kaikki oli vedetty vähän överiksi siinä määrin, että ainakin minä olin huvittunut.

Alkuun vihujen (lobotomiitit pääsääntöisesti) kanssa oli mielettömiä ongelmia, kun niitä ei oikein saanut rampautettua ja ne kestivät murkulaa hävyttömän hyvin. Parin tusinan hullun jälkeen käteen oli jäänyt muutama protonikirves ja niistä sain korjattua yhden täysikuntoisen vehkeen. Otin sen kurillani testiin ja sillä kaikki vainolaiset lakosivat kuin vilja. Tässä vaiheessa lähitaistelutaitoni olivat molemmat jo melkolailla tapissa, mutta vastapainoksi puhekykyjä en ollut vaivautunut saati sitten voinut pumpata pätkääkään.

Mittava osa joko raakaan puhetaitoon, kaupankäyntiin tai tiedetaitoon pohjautuvat skillcheckit menivät siis melkeinpä poikkeuksetta mönkään, vaikka vedin Mentatseja naamaan kuin eläin (silti jäämättä koukkuun, onnekasta!). Onneksi muutama oleellinen keskustelu oli vedettävissä voitokkaasti läpi muiden taitojen ja kykyjen perusteella, niin en joutunut tappamaan aivan kaikkia nimihahmoja.

Mmmmm... Mentatseja...

Dead Money

Seuraavaksi siirryin hylättyyn BoS-bunkkeriin ja sain palkkioksi tajuni kankaalle. Sierra Madren aarretta etsivältä ryövätään kaikki esineet, mikä on mielestäni aina köyhä ja ärsyttävä ratkaisu. Korvikkeeksi sain orjakaulapannan, joka räjähtäisi radioiden lähellä notkuttua tai jos joku tiimikaveri kyykkää. Huokaus.

Kylässä oli vielä mieletön määrä kuolemattomaksi kehuttuja Trappereita. Ihmettelin tuota kuolemattomuusväitettä kovin, kunnes muutaman pelisession jälkeen yksi olikin hetken aikaa hengissä maahan kaaduttuaan ja puolivälissä peliä jostain tietopankista löytyi vihje "jos niiltä rampauttaa raajoja, ne kuolevat oikeasti". Kas, kun minä olin aina lyönyt niitä niin kovaa, että aina joku raaja tai pää repesi irti, alusta alkaen. Enemmän ongelmia niistä turkasen hologrammeista oli...

Kasinolla räjäytin pankin blackjackissa (kiitos taas, onnennumerot) ja tärväsin krediittini automaatissa stimpakkeihin, mentatseihin ja muuhun oleelliseen. Ennen pääkartalle poistumista käytin loput alta pois ja ihmettelin, kun taskuissani oli noin 1400 stimpakia, sata aseen korjauspakettia sun muuta, enkä voinut enää liikkua ihmisiksi... hupsis. Bunkkeri oli ihan turvallinen jemma taskuunmahtumattomille.

Tämä paketti oli aika suoraviivainen, eikä mitenkään erikoisen mahtava, mutta kyllä sen läpi väänsi. Mukaantarttuneesta romusta ehdottomasti parasta olivat mielettömän nerokkaat Bear Trap Fistit, jotka ovat ehkä vielä asiallisempia kuin normaalit powerfistit. Se on jotain se.

Lonesome Road

Kolmatta sivuseikkailua tarjosi lähinnä ollut ja helpommin löydettävä Canyon Wreckage, joten sinne siis. Ydinsiilomaiseman risteykset oli kylvetty täyteen säteileviä taistelukärkiä (parikymmentä yhteensä) ja niitä piti sitten räjäytellä laserdetonaattorilla. Huvittavasti laskeuma ei haitannut montaa sekuntia pidempään, eikä mikään muu kuin yleinen romu (ja harvat vielä elossaolevat vihut) ottanut osumaa, kun kärki räjähti.

Puolivälissä karttaa ammuin näemmä ICBM:n naapurikylään ja peli varoitti, että "voit jatkaa matkaasi, jos uskallat mennä ydinkärjen räjähdysalueelle", kun olin viimeisen tunnin aikana kosauttanut jo kahdeksan sellaista parinkymmenen metrin päästä ja suunnilleen tanssinut ripaskaa niiden ympärillä...

t: Michael Bay

Täällä kohtasin ensimmäistä kertaa Deathclaweja ja olin hippasen huolissani niistä. Mukanani edelleen kulkeva Proton Inversal Axe tosin kylmäsi ne VATS-moodissa heti ensimmäisellä tehoiskulla... Saas nähdä, miten pääkartalla käy isojen mörköjen kanssa, odotan suorastaan innolla!

Courier's Mileen eksyin viime metreillä ja siellähän RadX:ää ja RadAwaytä menikin, ensimmäistä muutama ja jälkimmäistä useita kymmeniä annoksia. Onneksi meleemestarin (voima)nyrkeillä Deathclaw't menivät nurin kertalaakista kappale, eikä Marked Meneistä ollut kauheasti vaivaa niistäkään. Kävin siellä tässä välissä ihan siltä varalta, että lopputaistelun jälkeen en pääsisi enää a) mihinkään b) joihinkin paikkoihin.

Jollain kurilla onnistuinkin puhumaan Ulyssesin ympäri kaverikseni sen sijaan, että olisin piessyt äijän kappaleiksi Powerfistillä. Ehkä kokeilin ihan huvikseni, miten pitkälle pystyisin vetämään äijää höplästä ennen kuin surkeat puhetaitoni johtaisivat käsirysyyn - vaan eipä näin käynyt, kiitos "kolua kaikki nurkat ja lue aivan kaikki"-tapani ja muihinkin kuin puhetaitoon luottavat speech checkit. Sangen epäyllättävästi uudelleenohjasin ydärit NCR:n niskaan ja sain palkkiokseni katsella taivaanrannassa kasvavaa sienipilveä. Taitaapa olla, etteivät NCR:läiset oikein voi suuttua minulle enää yhtään enempää kun olin vilified jo ennen ensimmäistäkään DLC-pakettia testattuani.

Honest Hearts

Hiivin loppujen lopuksi Happy Trails Expedition -luolaan ja pientä pelottelua (täältä ei pääse heti pois) kuunneltuani liityin Zioniin lähtevän karavaanin matkaan. Kanjonimaisema oli hämmentävän tyhjä kaikesta elollisesta, alun pakollista yllätysväijytystä lukuunottamatta. Rupesin käymään karttaa läpi niin, että kaikki mahdolliset paikat tulisi käytyä läpi. Ajoittain vastaan tuli joku yhden, kahden villin tappelu (joskus ne olivat mättämässä toisiaan tai luontokappaleita naamaan), yksittäisiä Yao Guaita, koiraotuksia tai erisorttisia Geckoja. Silti, valtaosan ajasta hiippailin mestoilla ihan yksin ja hiljaisuudessa.

Aika alkuvaiheessa kävin jossain luolassa, jossa Joshua Graham oli piilossa. Jätin äijän rauhaan vielä tässä vaiheessa (hud-merkki oli punainen, enkä halunnut kylmätä miestä puhumatta ensin) ja jatkoin paikkojen koluamista vähän muualla. En halunnut myöskään aloittaa tarinaa sulkemalla ehkä isojakin mahdollisuuksia pois ennen kun olin suorittanut ensimmäistäkään tehtävää koko alueella.

Puolivälissä karttaa - matkasin siis siksakaten pääsääntöisesti kaakosta pohjoisluoteeseen, loppukohteenani koilliskulman joku paikka, jossa ensimmäisen tehtävän saisi suoritettua loppuun. Olin aikalailla kummissani, kun vesisade yllätti minut jossain kanjonissa möyriessäni. Vesisade. Häkellyttävää.

Kartan ympäriinsä juostuani löysin Zionin kartan jostain purnukasta ja sain seuraavaksi tehtäväkseni painua hiiten koko mestasta. Jok' ikinen vastaantullut oli vihamielinen ja sitä myöten hyvin pikaisesti myös hengetön. Hyvin, hyvin kummastuneena kurkkasin wikistä, mitä kummaa ja selitys oli, että olin niitannut heti alussa jonkun nimetyn hahmon ja se johti "Chaos in Zion"-questiin. Minkäs minä sille voin, että villi rupesi ampumaan samantien, eikä suvainnut pysyä vihreänä uhkatutkalla... Pitää varmaan kokeilla tätä pakettia uudelleen jossain välissä, tästä jäi vähän hölmö maku suuhun.

Gun Runner's Arsenal

Aseita. Ammustyyppejä. Asemodeja. Haasteita. Lisää kaikkia näitä.
Paukkurautoja ja ammuksia löytää kaikkialta ja haasteita tulee suoriteltua, kun erisorttisia aseita käyttää menestyksekkäästi. En nyt ihan suoraan osaa sanoa GRA:n aseista mitään, kun olin lisännyt tykkejä myös modipaketeissa. Kaikkea satunnaista tuli vastaan mukavasti, tarpeeksi usein ne olivat erilaisia, eikä niihin päässyt kyllästymään samalla tavalla kuin vaniljaisessa F3/F:NVssä ("jeee, sadas seitsemäskymmenes cowboy repeater") ja se lienee ollutkin tämän lisäpaketin juju. Jostain syystä asemodit ovat edelleen olleet kiven alla, tai sitten niitä ei vaan oikein löydä juuri mistään ja ne olisi ennemmin ostettava.

Peruspeliin palaaminen

Kun lisätarinat oli setvitty tavalla tai toisella, jatkoin 44-tasoisen rumilukseni kanssa kartan läpikoluamista. Olin vielä löytänyt muutamat Jackhammerit ja olin tietysti ihan onnessani.

Juoksin lähinnä karttaa läpi Happy Trails Caravanin luolasta lähtien vastapäivään ja paukuttelin vastaantulijoita punamössöksi. Aika harva piti minusta länsipuolella, joten itsepuolustusmielessähän minä... Jacobstownissa olin ystävällinen, kun Supermutantitkin olivat ystävällisiä. Jatkoin kuitenkin pian matkaani louhokselle, josta muistin löytäväni muutaman hullun Deathclaw'n. Niitä oli aika monta.
Meleeskilleistäni kertonee jotain, että raastoin neljä kerralla päälle käynyttä aikuista Ripperillä ilman, että energiamittarini putosi edes puoleenväliin, kevyessä panssasrissa. Deathclaw-vauvat lakosivat taas nätisti etäältä, kun niitä roimi AP-murkuloilla ladatulla minigunilla. Samoin siitä nokkiinsa mehevästi ottanut Deathclaw-emo tipahti lyhyellä, hallitulla sarjalla.

Nyrkkiraudat vs sokeat Deathclaw't

Vaihtelun vuoksi autoin myös Vault 19:n overseer-toimistossa istunutta äijää ja räjäytin vain rikkiluolat. Ehdotin niitä myös liittymään Great Khaneihin, lähinnä sen takia, että Khanit olivat Legioonan kätyreitä.

Lähestyin hissukseen, karttapaikkoja matkan varrella aukoen, NCR:n lähestulkoon tyhjää hökkelikyläleiriä Primmin nurkilla ja samalla myös ydiniskuni kohdetta, Mojave Outpostin vieressä (Long 15). Hiivin ja sahasin kourallisen vartijoita palasiksi Ripperillä ja jatkoin kohti tietulliasemaa. Kaikki NCR:läiset olivat kovin vihaisia minulle, joten jatkoin hiiviskelyä. Parin minuutin hitaan etenemisen jälkeen hyppäsin pystyyn ja sahailin kaikki vastaantulijat. Tässä vaiheessa tuli mieleeni, että nyt hahmoni on liian kova luu, kun kymmenpäisen aseistetun lauman kimppuun voi käydä saha tai nyrkkiraudat tanassa ja poistua tilanteesta vain naarmutettuna. Nnirvimäinen "hähää minä poika ammun kaikki enkä kuole olleskaan"-efekti jostain vanhasta huijaskoodikolumnista iskee päälle, vaikkei tässä ole huijaamisesta kyse.

Long 15 oli aika tylsä. Muutama säteilytetty solttu powerarmorilla ja ilman tuli vastaan. Lähinnä tuolta sai mielettömän määrän ammuksia, vähän panssareita ja pari tykinkuvatusta. Aikalailla sama kuin Courier's Mile, pleh.

Legioonan nimessä

Kun olin aukonut kutakuinkin kaikki kartan vierailtavat paikat ja suorittanut epämääräisen kasan sivutehtäviä, joiden avulla olin päätynyt tasolle 50. Tässä vaiheessa päätin, etten jaksa vaivautua tekemään 100% sivutehtävistä, kun olin jo kuitenkin suorittanut kutakuinkin kaikki jo aiemmin ja niistä saatavat palkkiot olisivat yhtä tyhjän kanssa. Siispä panostin Caesarin tehtäviin täydellä tarmolla.

Ihan huvin vaan vuoksi tottelin ja räjäytin BoS-veljeni taivaan tuuliin, olinhan saanut heiltä jo Power Armor -koulutuksen ja kasan varahaarniskoja talteen. Sen jälkeen sain parantaa Caesarin aivosyövän ja hoitaa NCR:n presidentin pois päiviltä. Jälkimmäisen hoidin laiskasti: hiivin puhujalavan viereen, äijän päästyä parin metrin päähän pistin Stealth Boyn päälle, turautin ukkoa Jackhammerilla otsalohkoon ja hiivin kauemmas turvaan, josta sitten tiputtelin hulluksi tulleet kansalaiset. Ehkei tuo ollut ihan yhtä hienostunut temppu kuin pommin jemmaaminen Vertibirdiin, mutta sekasortonsa kanssa aika hilpeä veto silti.

Padon valtaaminen oli aikalailla ilmeetön veto tässä vaiheessa. Viisimillisillä AP-murkuloilla ladattu minigun pyyhki vastarinnan mössöksi niin kauan, kun kuulia riitti. Ehkä niiden tekemistä olisi pitänyt opetella jossain välissä. Taisin vaan olla liian laiska askarrellakseni.

Jos jostain on kitistävä, se on Legioonaliittolaisuuden aiheuttama mieletön rajausviikate kaikelle sisällölle. Reilusti yli puolet kartasta on vihamielinen, kumppaneita ei saa mukaansa (tai entisetkin lähtevät) ja hyvä pino questeja (= XP:tä ja romua) jää tavoittamattomiin ilman, että niille olisi edes suunnilleen vastaava määrä korvikkeita toisesta näkökulmasta. Jonkun NCR:n puolella marssivalle tekemistä riittää niin paljon enemmän ilman, että siviilitkin rupeaisivat aukomaan naamaansa (tai peräti ampumaan heti silmänvalkuaisten näkyessä). Pleh.

Niin. Tämän kasaankynäiltyäni uutisoitiin, että Wasteland 2 pullahtaa pelattavaksi 19. päivä. Wupii!