Mietteitä: Fallout 4

Fallout 4 vaniljaisena

Vajaan kahdensadan pelitunnin (aktiivista aikaa suunnilleen: 0,75*190h=142,5h) jälkeen pistin uusimman Falloutin telakalle. Jatkaisin DLC-kilkkeiden parissa sitten, kun niitä olisi julkaistuna ja muuten vaan pienen tauon jälkeen. Onnistuin katsomaan kaikki loppuratkaisut ja aukomaan kaikki paitsi yhden ("Benevolent Leader", joka vaati ainakin nettirutinoiden perusteella sen Charisma 6 + 2 perkkiä) viidestäkymmenestä peruspelin achievementista. Kuusi tasoa sitä varten olisi vielä noustava, mutta katsoo nyt, jaksanko innostua.

Siltä varalta, että joku erehtyy lukemaan näitä mutinoitani ja olisi vielä spoilerikammoinen, varoitan jo nyt. Höpisen mitä höpisen sen perusteella, mitä läpipeluukerrallani tuli vastaan. Pahoittelen jo etukäteen, mutta selitän mahdollisia outouksia sillä, että kirjoittelin näitä jälkikäteen, enkä livenä.

//////////////////////////////////////////////// SPOILERIVAROITUS ////////////////////////////////////////////////




Loppuvuodesta '15 höpisin alkupelistäni, olin silloin törmännyt paikalliseen BoS:n osastoon ja autoin heitä vähän. Siirryin seikkailemaan ympäri pohjoista karttaa (en ollut vielä uskaltautunut joen yli eteläänpäin, Diamond Citykin oli siis vielä näkemättä).

Abernathy Farm - Concorde

Pohjoiskoillista kolutessa

Jatkoin kartan koluamista koillisnurkkaa kohti. Matkalla löysin metsästä hautajaiset, Deathclawien hyökkäyksen kohteena olevan kylän täynnä raidereita (lähdin aika kovaa karkuun) hullujenhuoneen läheltä ja ties mitä. Lopuksi löysin itseni kalapuikkopakkaamolta, joka oli pahaaenteilevästi täynnä rosmonraatoja. Löysin hissin kellariin ja hiippailin siellä hetken. Kauhukseni löysin sieltä partiollisen Synthejä ja lähdin taas maan pinnalle. Mutta jossain välissä sinne oli tullut myös Synthejä, joita piileskelin paniikissa. Yksi löysi minut, pieksin sen kappaleiksi ja juoksin päätä pahkaa karkuun. Sitten niitä oli pihallakin ja jatkoin siksak-pakoani pysähtymättä, kuolemansäteiden viuhuessa pääsääntöisesti ohi. Oli muuten aika kuumottavaa.

Eteläänpäin jatkaessani löysin Noituusmuseon, josta lähdin sieltäkin karkuun aika rivakasti yhden pikakuoleman viisastamana. Olin jossain Salemin kylän nurkilla ja sain tehtäväkseni tappaa torilta pari Mirelurkkia. Ne äkkiä haulikoituani juttelin kylän ainoan asukkaan kanssa ja hän pakkovärväsi minut käynnistämään kasan turretteja. Monikymmenpäinen Mirelurk-lauma murhasi minut toistuvasti ja tuhosivat samalla kaikki turretit alle kymmenen sekunnin sen jälkeen, kun olin saanut jonkin niistä käyntiin.

Salem

Koetin useampaan kertaan houkutella niitä tarjolle ja sitten hivuttaa ne vähitellen hengiltä, muttei siitä mitään tullut. Lusmut lähtivät karkuun ja niitä oli myös ihan naurettavan monta. Päätin sitten, että pitäkööt tunkkinsa, palaisin paikalle vähintään kymmenen tasoa korkeammalla jannulla.

Jatkoin kartan kiertämistä myötäpäivään sen, minkä uskalsin. Yhtä radioteleskooppiasemaa kartellessani kuulin rähinää ja näin kauempana jonkun viljelevän ydinsieniä. Jatkoin kartteluani vähän innokkaammin ja pääsin hiippailemaan vihaisten raidereiden kuuloetäisyydeltä. Vähän matkan päässä näin yksittäisen äijän Power Armorissa ihmettelemässä autonraatoa ja kokeilin uteliaisuuttani jutella. Ukko oli jostain Atom Cats -jengistä ja kutsui käymään. Tämähän kuulosti mainiolta porukalta!

Revere

Kokeilin huvikseni, voisinko kähveltää äijältä fuusiocoren ja onnistuin peräti ensiyrittämällä. Parin askeleen päästä ukko hyppäsi kuorestaan, eikä ollut edes vihainen. Juttelin tarkistaakseni, ettei tästä tulisi sanomista. Ei tullut. Odotin, että mies sai marssittua talojen väliin, survaisin fuusiocoren takaisin paikalleen ja pikamarssin takaisin Sanctuaryyn. Liekkikuvioitu panssari oli aika metka, mutta pihiyttäni en käyttänyt sitäkään, vaan jätin parkkiin.

Tässä välissä vietin taas aika monta päivää pelkästään Sanctuaryn asutuksen kanssa puljatessa. Oleellisin tavoitteeni oli saada kyhättyä sellainen kämppä itselleni, johon nuo tekoälyttömyydet eivät pääsisi tunkemaan. Ensimmäinen ideani oli rakentaa korotettu rakennelma, johon pääsisi vain siltaa pitkin, pienen aukon yli hyppäämällä.

Kun selailin rakennuspalikkalistaa, löysin betoniperustuspalikan, joista sain rakennettua kivoja umpikuutioita. Tein niistä kellaribunkkerini seinät ja tämän kokonaisuuden päälle pykäsin varastotilan ampuma-aukkoineen päivineen. Sisäänkäynti sijaitsi ylemmän kerroksen seinässä ja oven alla oli vajaamittaiset puuportaat. Noista yksikään asukki ei kiipeäisi ylös ja sisään.

Jatkoin epämääräistä haahuiluani ympäri maailmaa parin viikon ajan. Yksi työkaverini ihmetteli, kun kehuin löytäneeni tieni Diamond Cityyn vasta useiden peliviikkojen jälkeen. Toisille haahuilu ja tutkailu on tärkeämpää kuin toisille, mitä muuta tähän voi sanoa?
Törmäsin jossain matkan varrella vahingossa hätäsignaaliin, joka johdatti minut Brotherhood of Steel -tiimin viimeiseen puolustuspisteeseen ja rupesin selvittämään heidän arvoitustaan. Tämäkin tehtävä selvisi ohimennen, kaiken muun haahuilun ohessa. Jätin typeryyttäni sen palauttamisen Danselle odottamaan sitä hetkeä kun jaksaisin tehdä hänelle muitakin tehtäviä.

Unlikely Valentine

Häröpalloilin ympäri kaupunkia suunnaten enempivähempi itään. Jostain metroasemalta pitäisi löytää yksityisetsivä Nick Valentine, joka oli jostain syystä kovin oleellinen. Matkan varrelta löysin osan vallan riemukkaasta Gronak Barbaarin asusta, Simpsoneista revityn sarjakuvakaupan tiloista.

Viimein yhtenä iltana löysin metroaseman ja sieltä gangsterien kansoittaman Holvin 114. Veressä ja kallonkappaleissa kahlaten raivasin tieni loppuun asti ja löysin Nickin. Sangen yllättävästi äijä ei ollutkaan äijä vaan kakkosmallin Synth. En antanut sen häiritä itseäni vaan lähdimme yksissä tuumin ampumaan tietämme ulos. Portin luona tiesin odottaa väijytystä, joten nappasin haulikon ja käsikranaatit valmiiksi.

Gangsteripomo kätyreineen oli odottamassa, mutta yllättävästi ukko rupesi rutisemaan, eikä käynytkään heti käsiksi. Minun oli ihan turha yrittää taivutella ketään ykköskarismallani, joten haistatin pitkät ja nakkasin käkkärin joukon keskelle heti keskustelun päätyttyä. Ovelasti tuosta jäi henkiin vain kaksi hahmoa: gangsteri ja hänen heilansa (joka ui samantien liiveihin, mutta sai VATSillisen haulikkoa naamaansa). Viimeiseksi ja yksin jäänyt rikollispomo oli sitten äkkiä niitetty kahteen pekkaan.

Nyt kun herra Valentine oli lyöttäytynyt seuraani, jatkoin pääjuonen vääntämistä toisenkin tehtävällisen verran. Diamond Cityssä piti metsästää johtolankoja, mutta piskin ansiosta siihen ei mennyt kovin montaa hetkeä. Samoin kaupungista matka loppukohteeseen oli aika ripeä, vaikka muutama luonnonilmiö tulikin vastaan (jonkun junakontrollitornin kohdalla vastaan tuli eka Yao Guai ja säikähdin aika reippaasti).

Kelloggsit ympäri lattioita

Fort Hageniin pääseminen ei ollut sen suurempi haaste, sisäänkin pääsi näppärästi kellarin kautta. Jouduin vähän vaihtamaan oletusaseistustani, sillä pelkkä haulikkoni ei jostain syystä purrut syntheihin turhan tehokkaasti. Pitkällisen hivuttamisen jälkeen löysin paikan komentokeskuksen, jonka ovelta löysin taas yhden Fat Manin. Vaihteeksi otin sen kantoon (ja ylitin kantorajani taas vakavasti), sillä tiesin odottaa isompaa kohtaamista.

Herra Kelloggkin innostui soittamaan suutaan ennen hyökkäämistä. Ehkä joku parempi suustaan olisi saanut jotain aikaan, minä en. Räiskin äijää kuin vierasta sikaa, kunnes mies pisti Stealth Boyn päälle ja könysi karkuun. En jaksanut räimiä kauempaa, enkä ylipainoisena voinut juosta perään lyömään päähänkään, joten annoin hänen juosta vähän matkan päähän. Lopetin tappelun ampumalla mininuken vähän sinne päin ja homma olikin hanskassa.

Heitin ylimääräisen Fat Manin samantien mäkeen ja keräsin taskuni täyteen kaikkea muuta oleellista ja kömmin katon kautta ulos. Olin aika lievästi ihmeissäni, kun taivaalla lensi Vertibirdejä laukova ja propagandaa kailottava ilmalaiva. BoS oli taas asialla ovelien lelujen kanssa. Kyllähän minä sain BoS:n jäsenenä käskyn mennä johonkin, mutta en oikein jaksanut välittää mokomasta. Lähdin siis auttamaan Minutemenejä.

...mitäih...

Minuuttimiehet linnassaan

Nappasin Prestonin kaverikseni muutamaksi päiväksi ja tein kaiken, mitä pyydettiin. Parin asutuksen pelastamisen jälkeen hän ilmoitti, että nyt oli aika vapauttaa Minutemenien vanha tukikohta ja muuttaa sinne. Helppo rasti, ajattelin, eihän tässä vaiheessa voi vielä mitään kamalaa tulla vastaan.

Juu niin varmasti. Ensin linnan pihalta piti siivota siellä pesivät Mirelurkit. Helppoa ja hauskaa, kun meitä oli monta ampumassa. Sitten kaikki lurkinmunat piti hajottaa ja niitä oli aika mehevä määrä. Kun ensimmäisen kerran (parista tusinasta yrityksestä) liiskasin sen raja-arvon ylittävän munan ja merestä nousi esiin Mirelurk-kuningatar, kaikki kuolivat aika naurettavan ripeästi. Mörkö kun sylki naurettavan tehokasta happomyrkkylimaa, joka söi energiamittarini nolliin muutamassa sujauksessa ja sitten se vielä spawnasi jotain minimirelurkkeja ympäriinsä. Niin ja löi kovaa, jos pääsi uimaan liiveihin.

Aivan omituisten "juoksen karkuun ja kierrän ja... kuolin, koska linnassakin oli 'lurkkeja" -kuvioiden tympiinnyttämänä olin heittää hanskani tiskiin tämänkin tehtävän kohdalla. Kekkasin jotenkin heittää kaikki sirpalemiinani reitille, josta hirvitys nousisi saarelle. Tällä sain sen aika hyvin henkihieveriin, jonka jälkeen juoksin eestaas piilosta toiseen ja räiskin sitä nopeimman tulinopeuden aseellani (modattu 10mm pistooli, kun ei ollut löytynyt parempia). Vihdoin onni suosi ja mahtimörkö tipahti. Siitä sai vielä tehtyä leiritulella aika mainioita bonuksia antavia pihvejä!

Tästä (tai sitten vielä jonkun sivutehtävän jälkeen) sain palkakseni uusia rakennuspalikoita asutuksiini: mörssärin. Rakensin niitä siis Castleenkin peräti viisi, jotta eivät loppuisi kesken. Näiden tarjoamaa epäreilua tulta sai tilata kantaman rajoissa johonkin päähän Bostonia, kunhan heittäisi kohteenosoituskranaatin ja hyppäisi turvaan. Tunnetusti pihinä en muuten käyttänyt näitä ensimmäistäkään siltä varalta, että niitä tarvitsisi joskus johonkin.

Kuulemma näiden tykkien kantama ei ole mitenkään mairitteleva, joten olisi ollut parasta rakentaa niitä yksi sinne, toinen tänne, jotta olisi pääsääntöisesti edes muutaman kantaman sisäpuolella. Jos sitten jossain toisessa pelissä - tai DLC-pakettien koluamisen yhteydessä rakentaisin lisää. Tykistö on aina jees.

Kartan aukomista

Jatkoin seikkailujani päämäärättömästi. Marssin lähinnä ympäri maailmaa ja katsoin, mihin päädyin ihan vaan "menenpä tuosta vasemmalle"-lähestymistavalla ja mielenkiintoisen näköisiä karttamerkkejä seuraamalla. Matkan varrella mukaan tarttui jokunen omistajansa virrattomana hylkäämä Power Armor ja ne rupesivat viemään turhan paljon tilaa Sanctuaryn huoltotunkilla...

Olin vähän siinä uskossa, että Bostonin alueella ei olisi kovin montaa Holvia. Yhdestä aloitin, toiseen jouduin juonta seuratessani ja kai minä vielä yhden oletin löytäväni. Yhtenä päivänä jotain ihan muuta etsiessäni huomasin kompassissa Holvin hammasratasmerkin ja koetin tunkea sisään. Kohteliaasta pyytelystäni huolimatta pellet eivät avanneet porttia, vaan vaativat kolme Fusion Corea sisäänpääsymaksuksi. Ajattelin, että kulutan kolme lähes loppuun (~1% lataukseen) vaikka sitten ympyrää juoksemalla, niin ainakin saisin ne käytettyä itse. Minä mitään  hyväntekeväisyyttä ollut harrastamassa.

Olikohan tuon Holvin numero 87? No, oli miten oli, siellä kaikilla oli ihan liian kivaa ja arvelin löytäväni kilotonnin luurankoja eri kaapeista. Olihan siellä pienimuotoinen mysteeri ja sivutehtävä suoritettavaksi. Koska en itse tietääkseni sairastunut, annoin ainoan olemassaolevan lääkeannoksen pikkukersan hoitoa varten ja taisin netota siitä jotain imagopisteitä, jos en muuta. Sain puhuttua robottilekurin kaverikseni, mutta taisin jättää rasittavan ranskalaisittain höpisevän CVRIEn johonkin asutukseen kykkimään samantien, kun minulla oli tärkeämpääkin tekemistä.

Rautatieläiselämää

Joku oli jossain välissä kehoittanut etsimään Railroadin, Fallout 3:sta tutun Synthejä auttavan ituhippijärjestön. Nämä jannut piti tietenkin ensin löytää ja sitä varten kerrottiin vain alkupiste. Onneksi reitti ei ollut kovin kummoinen, matkalla nyt vain sattui olemaan parikin supermutanttien pesää. Innolla modaamani rynnäkköhaulikko auttoi vihreän massan siivoamisessa.

Jostain syystä nuo hyväätarkoittavat ituhippihumanistit uskoivat vakuutteluihini ystävällisyydestäni ja ottivat tuosta vaan riveihinsä. Päästivät vielä suoraan salaiseen tukikohtaansa. Pfft.

Tiesin, että olisin jossain välissä joko myymässä heidät ensin pyytävälle, eniten tarjoavalle tai sitten vain pommittamassa heidät mössöksi muuten vaan, jolleivät heidän päänsä kelpaisi kenellekään. Otin tämän kuitenkin tilaisuutena kerätä kokemuspisteitä ja mahdollisesti jotain osapuolispesifistä, jos niin pitkälle jaksaisin vääntää ja jos sellaista olisi olemassakaan. Suorittelin siis synthienpelastustehtäviä, vein antureita korkeisiin paikkoihin ja tuin jotain muita jäseniä heidän tehtävissään.

PAM-robotin antamat tehtävät veivät vähän kauemmas etelään kuin missä olin juurikaan käynyt, joten niiden suorittamiseen meni enemmän aikaa. Mitä etelämmäs eteni, sitä penseämmäksi pahikset ja maasto kävivät. Tuosta kyllä varoiteltiin ajoittain latausruuduissakin, mutta sen kyllä huomasi äkkiä itsekin...

Ensimmäisen kerran kun olin suorittamassa jonkun DIA Cachen avaamista tein ihan omiani. Murhasin koko rakennuksen tyhjäksi ja ihmettelin, kun tehtäväindikaattori vain juoksutti ympäriinsä jo koluttua käytävää. Sitten rupesin kiinnittämään osoittimeen huomiota ja seurasin sitä kunnolla. Minun olikin vain tarkoitus kävellä käytävän umpikujaan, josta aukesi salaseinä ja tadaa, tehtävä suoritettu! Olin siis periaatteessa piessyt toista tusinaa supermutanttia taas ihan turhaan, mutta toisaalta, se oli mukavaa ja jäännöksiltä löytää aina kaikkea hyödyllistä.

Kävin myös puhdistamassa pari paikkaa uusia turvataloja varten ja mitä muuta nuo nyt pyysivätkään tekemään. Nämä tehtävät olivat yllättävän helppoja kuitenkin, joten niihin ei uponnut kauheasti aikaa tai ammuksia. Olin silti vähän pettynyt, kun rautatieläiset eivät juuri tuntuneet arvostavan palveluitani. Kiitteliväthän he vuolaasti, mutta kissa se kiitoksilla elää, minä halusin uusia hienoja aseita ja ammuksia!

Aina silloin tällöin, lähinnä kun taskuni olivat turhan täynnä, piipahdin Sanctuaryssä näppäilemässä ja hienosäätämässä mitä nyt kulloinkin huvitti virittää. Olin tässä vaiheessa kerännyt jo muutaman bobbleheadin ja yli telineellisen lukemista. Keräsin ne lukaalini kellaribunkkeriin ihasteltavaksi. Marssitin myös peräti kuusirunkoiseksi paisuneen Power Armor -kokoelmani pääkerrokseen nättiin riviin. En jostain syystä tärvännyt tässä välissä aikaa Sanctuaryn isompaan tuunaamiseen, koska se oli minusta nyt hyvässä jamassa.

Joku NPC oli spawnannut talooni. Tönin ukon ovesta ulos, alas ja löin Power Fistillä päähän.
Jätin raadon tuohon varoittavaksi esimerkiksi.

Tein Railroadin tehtäviä kovasti lähinnä sen takia, että Nick tuntui pitävän siitä. Muuten olisin varmaan jättänyt ne vielä myöhemmälle.

Bosseilua

Danse oli luvannut voimapanssarin, jos liittyisin veljeskuntaan. En ollut saanut sitä heti, joten lähdin kysymään, että missäs välissä sen oikein saisi? Minulla oli myös hyvä kourallinen alitehtäviä suoritettuna, joten lähdin raportoimaan niitä Cambridgen poliisiasemalle. Haylen oli kohtuullisen ystävällinen, mutta Rhys taas... No, hänkin oli pitkällä listallani tulevaisuutta silmällä pitäen.

Olisin kertonut Danselle kadonneesta partiosta (kts ylempää), mutta koska en ollut hoitanut sitä alta pois aiemmin (tai oletettavasti vasta tämän keikan jälkeen), tehtävä jäi jumiin "raportoi"-tilaan, kun Dansella oli jotain muuta mielessään, eikä muuten ikinä kuunnellut tästä mitään. Ei voi mitään.

Lähdimme Vertibirdillä kohti ilmalaivaa. Bostonin näkeminen ilmasta oli aika metkaa. Harmi vain, että koneen minigunille ei ollut paljoa kohteita, mutta räimin silti menemään ihan siltä varalta, että joku raiderinketale olisi jäänyt tähtäimiin.

Ilmalaiva Prydwenillä Danse päätti sponsoroida minua ja ylenin hierarkiassa pian peräti Ritariksi. Sain vihdoin oman BoS-voimapanssarin, jonka kävin oitis parkkeeraamassa Sanctuaryyn turvaan. Paikallisen osaston pomo oli vähän nuiva, F3 ja F:NV -sisarustensa kaltainen ihmekitisijä ja uhoaja. Jotenkin Fallout 2:n BoS oli paljon kunnioitusta herättävämpi jengi kuin nämä Bethesdan ihmisperseet.

Jollain Prydwenin kansista törmäsin sattumalta Hitler Jugend ei kun Brotherhood of Steelin omaan Volkssturmiin eli univormuasuisiin lapsisotilaisiin. Tätä en ihan odottanut. Niillä oli ihan verikauhat päässä ja kaikkea.

Kunnollista veljeskuntaan vihkimistä varten jouduin tietenkin suorittamaan yhden tehtävän. Lentokentän vieressä oli joku Fort Strong, joka piti vallata takaisin supermutanteilta. Eipä siihenkään kovin kauaa mennyt, kun juoksin uudessa BoS-voimapanssarissani ja vallankin pihan siivoamisessa mukana oli pieni tiimillinen muita panssaroituja ja raskaasti aseistettuja psykopaatteja.

Etelän säteilevään lämpöön

Jätin veljeskunnan odottelemaan suopeuttani ja jatkoin matkaani kohti etelää. Oikea syy tähän oli tietenkin se, etten halunnut vahingossakaan jatkaa pääjuonta eteenpäin ennen kuin olin siihen itse valmis.

Goodneighbor

Pieni kaupunki keskellä kaupunkia, Goodneighbor näytti alkuun paikalta, jossa joutuisi taas marssimaan nilkansyvyisessä aivonkappalelammikossa. Ainakin tervetulotoivotuksen esittänyt kuulapää pisti toivomaan sitä. Vaan sitten paikalle astelikin ghoulipormestari, herra Hancock.

Olin vauhti päällä, joten en kierrellyt tuollakaan sen enempää, vaan jatkoin matkaa. Myöhemmin kuulin, että sielläkin olisi ollut tarjolla tehtäviä ja ainakin yksi uusi kaveritarjokas. Ehtiihän näitä vielä koluamaan ja ihmettelemään.

Onnistuin retkilläni löytämään Jamaica Plain -nimisen feraalighoulien täyttämän kylän (tai pari). Jos oikein muistan, niin joku BoS-tehtävä usutti minua noille nurkille ja kun törmäsin kommenttiin aarteesta, jäin etsimään sitä.

Loppujen lopuksi löysin allaolevan kuvan esittämän bunkkerinpätkän. Noita laseransoja katsellessani ensimmäinen mieleeni tullut ajatus oli "onneksi se piski ei ole mukana". Hurtta kun olisi ensimmäisenä juoksemassa joka ikiseen miinaan, ansalankaan tai mihin tahansa muuhun, mihin ei olisi tarvinnut koskea... Aarretta itseään parempi palkinto oli se määrä teknologiaromua, jonka sain nuo laseransat purettuani.

Jatkoin sieltä taas itärannan suuntaan. Parin pienen sivuharharetken jälkeen löysin Poseidon Energyn kompleksin. Sielläkin oli ihan pakko käydä siltä varalta, että siellä olisi jotain oikein ovelaa.

Atomikisut

Löysin vihdoin tieni Atom Cats Garageen (ja nappasin auton nokalta aseettoman taistelun bobbleheadin mukaani). Kisut olivat 50-luvun rokkarin oloisia ja vallan mukavia hiippareita. Näihin minä halusin liittyä, oitis! Tietysti minun piti ensin todistaa hyvyyteni suorittamalla pienimuotoinen tehtävä. Kävin naapuriniemellä korjaamalla jonkun asutuksen jotain kilkkeitä.

Palasin tallille kerjäämään hyväksyntää, mutta jouduinkin auttamaan paikan puolustuksessa. Gunnerit yrittivät tunkea sisään väkipakolla, mutta saivat asianmukaisesti ympäri korvia. Sain tästä palkkioksi jäsenyyden ja oman Atom Cats -nahkatakin. Hah! Kyllä tuo päällä kelpaisi tepastella ja kanniskella vaikka Supermoukaria tai modattua pesismailaa.

Tarkoitushakuista toimintaa

Nyt halusin saada Nick Valentinen idolisoimaan itseäni. Olin kerännyt ties miten monta "Nick loved that" ja "Nick liked that" -merkintää touhuistani, mutta en vieläkään ollut saanut arvostustani nostettua tarpeeksi. Työkaveri vinkkasi, että Salemin noituusmuseosta löytyisi muna, jonka rauhanomainen kuljetus olisi tähän tarkoitukseen aika hyvä juttu.

Keräsin siis mielettömän määrän puhdasta vettä (halpoja parannusjuomia) ja arvoin hyvän arsenaalin mukaani. Palasin museolle, kiersin kellarin luukulle ja kiipesin taas katukerrokseen. Tiesin, mitä odottaa ja heittelin muutaman molotovin, käsikranaatin ja valmistauduin lyömään legendaarista tiesmikälie-Deathclaw'ta upealla uudella Furious Puncturing Power Fistilläni (joka siis teki kasvavan määrän vahinkoa toistuvilla hyökkäyksillä samaan kohteeseen). Paniikinsekaisen kliksuttelun ja naputtelun jälkeen mörkö oli hengetön ja minä hädintuskin hengissä. Mutta sehän oli ihan tarpeeksi.

Kaivoin nurkasta ehjän Deathclaw-munan, joka piti viedä jo ohikäymääni laaksoon. Siellä oli julman oloinen mörökölli, jota sai yrittää rauhoitella. Jätin munan sinne ja ravasin karkuun. Nick tykkäsi ratkaisustani jostain syystä.

Matkalla kävin aina kurkkimassa kaikkea jännää vastaantulevaa. Forged-jengin pesäpaikka sulattamossa oli aika mielenkiintoinen paikka. Onneksi olin pitkään kantanut onnekasta rintapalaa, joka vielä teki immuuniksi tuleensyttymiselle... Päädyin siellä loppujen lopuksi johonkin sulatuskammioon seuraamaan jotain liittymisrituaalia.

Randomjannun piti tappaa joku viaton sivullinen tai kuolla itse. Jostain syystä minut sotkettiin tilanteeseen (eivät ilmeisesti olleet kuulleet, kun olin juuri tappanut aivan kaikki muut jengiläiset sisällä ja ulkona) ja käskettiin joko näyttämään, miten homma hoidetaan tai tappamaan pelkuripentu. Punnitsin tilannetta tasan niin kauan, kunnes huomasin vielä yhden jampan seisovan vieressäni. Iskin VATSin päälle ja löin vartijalta pään seinälle, suututtaen kaikki muut jengiläiset. Pomoa lukuunottamatta heistä ei ollut mainittavaa vaivaa, mutta kyllä se Slagkin pehmeine päineen minun voimanyrkkiäni totteli.

Matkoillani löysin kaksi maahan pudonnutta Vertibirdiä (toinen kuvassa, toinen etelän lätäköissä, lähellä raksaa ja taas yhtä Mirelurk Queenia, niiden länsipuolella). Molempien vieressä nökötti ruosteinen X-01 tai Fallout 2 -nimeämisen mukaan Advanced Power Armor! Osiahan niistä puuttui, mutta olin riemuissani, kun löysin jotain, mitä en tosiaan tiennyt edes odottaa löytäväni.

Moottoriteitä pitkin pääsi oikomaan välillä aika näppärästi, kunhan niihin vain pääsi kiipeämään. Yhden loppupäästä löytyi pari rakennusta, joista yhdessä oli niin järkyttävä määrä robotteja ja laserturretteja, etten muutaman yrityksen jälkeen päässyt eteenpäin. Latausrumban jälkeen ympäriinsä pälyillessäni huomasin, että "tuolle katollehan voisi ehkä päästä hengissä..."

Idea oli muuten hyvä, mutta siellä kimppuuni kävin ensimmäinen Deathclaw Matriarch. Se oli silti helpompi vastus kuin aiemmat robotit, hämmentävästi.

Ulkoilmateatterin luona törmäsin vähintäänkin arveluttavaan kulttiin tai miksi noita nyt kutsuisi. Pelisilmää niiden pomolla ei ainakaan ollut, kun rupesi minun laillani ladatulle kaverille uhoamaan. Eivätpä hekään olleet enää tämän jälkeen muiden vaivana.

Päädyin jostain syystä salapoliiseilemaan Diamond Cityssä. Paikallinen Mengele oli tullut hulluksi ja oli vähän koheltanut operaationsa kanssa. Koetin kyllä hoitaa kaiken puhumalla, mutta yhdellä karismapisteellä ei kovin paljoa ketään vakuuteltu. Äijä ampui lopuksi itsensä, minkäs teet.

Jee, karismani nousi kahteen...

Kartan ulkopuolella

Pohjois- ja luoteiskulmissa talsiessani kartan reunalta ei voinut kävellä vahingossakaan yli. Päinvastoin, näkymätön seinä tuli vastaan välillä ihan typerissäkin kohdissa. Länsilaidan puolivälissä kuitenkin pääsi kävelemään kartan rajalta ulos (pipboyn karttaa katsoessa siis) ja löysin jotain rakennelmia. Ajattelin, että täältä löytää sitten myöhemmin jotain DLC-aloituspaikkoja tai jotain.

Yllätyin kovin, kun yhdestä hökkelistä juoksi karkuun muutama puolikuntoinen Deathclaw. Sisällä oli pelin toinen Behemoth-kokoluokan supermutsku (jonka sain nitkutettua hengiltä kun löysin hyvän nurkan tuosta rakennuksesta, jossa olin turvassa). Pieksin tietysti myös öttiäiset hengiltä, ei niitä voinut jättää tuonne hortoilemaan.

Hohtavan meren olemattomilla aalloilla

Löysin itseni vähitellen normaaliakin karumman näköisen alueen laitamilta. Ounastelin oikein, että siellä säteilisi aika roimasti, joten vedin radexejä naamaan ja lähdin juoksemaan. Onnistuin löytämään pari karttapaikkaa ennen kun jouduin nöyrtymään ja ravaamaan takaisin. Jos jostain löytäisi vaikka säteilypuvun, voisin tunkea tuonne uudelleen...

Alue oli kutakuinkin jatkuvan säteilymyrskyn piinaamaa. Siellä haahuilu oli yhtä Mordor-retkeä. Hyvin paljon myöhemmin opin, että tuo oli se pahamaineinen "Glowing sea", josta oli huudeltu siellä sun täällä, mukaanlukien yhdessä latausruudun teksteistä.

Idempänä taas

Kartan itäpäässä kävin jollain kohtuuoudolla louhoksella. Jos nyt ihan oikein muistan, niin löysin sieltä jonkun tosi omituisen kulttilaisten uniikin teräaseen. Tässä vaiheessa olin itse löytänyt jo yhden suosikkimeleeaseeni: Ripperin. Senkin olin tietysti modannut samantien pidennetyksi, jolloin se teki bleeding-vahinkoa (ts. vihollinen vuotaa ripeästi kuiviin, kun verenvuoto iskee). Tuo oli mitä parhain ase elukoita, humanoideja ja Mirelurkkeja vastaan. Vain Synthejä ja robotteja vastaan se ei ollut ihan niin mahtava. Isommista möröistä pääsi eroon sillä kun piti ripperiä päällä ja tökki ja pyöri ympäriinsä.

Eräältä sumuiselta saarelta löysin toisenkin Mirelurk Queenin, jonka ripperöin ripeästi hengiltä ilman sen suurempia ongelmia. Menestykseni avain oli tällä kertaa tuo kuvassakin näkyvä puurykelmä, joka piti jättihummerin aisoissa ja minut lähes täydellisessä turvassa.

Ripperin mielettömän upeuden ja tehon todistettuani lähdin takaisin Salemiin. Nyt sikäläisten lurkkien viipalointi oli kuin lasten leikkiä. Kävin viimeisenkin silputtuani pistämässä koskemattomat neljä tykkitornia käyntiin ja kävin hakemassa palkintoni kylähullulta. Kosto oli suloinen.

Rakettilaiva

Aika monta viikkoa ensimmäistä ohijuoksuani myöhemmin päädyin talon päälle rantautuneen purjelaivan luo. Tällä kertaa minua ei ammutukaan, vaan pyydettiin tulemaan sisään. Palju oli täynnä robotteja, kapteeni oli sangen omalaatuinen. Suoritin taas kasan epämääräisiä sivutehtäviä ja sain palkakseni Broadsiderin, kannettavan tykin. Sitäkään en muuten käyttänyt ensimmäistäkään kertaa, kun tykinkuulia oli niin kovin vähän ja rakkine painoi ihan naurettavasti...

Harmi, etten onnistunut mitenkään tunkemaan laivan kannelle lentomatkaksi. Onnistuin kuitenkin löytämään tieni myöhemmin siihen pilvenpiirtäjään, johon alus oli iskeytynyt. Harmi vaan, ettei laivan tykkejä voinut enää käyttää lähikatujen tyhjentämiseen.

Nickiä auttamaan

Kyllästyneenä päämäärättömään sivutehtävien sarjaratkomiseen päätin tehdä pääjuonesta tehtävän, pari. Heti Kelloggin muistissa uimisen jälkeen Nick uskoutui minulle ja pyysi apua menneisyytensä penkomisessa. Vihdoin viimein!

Alkuperäisen Nick Valentinen arkkivihollisen löytäminen oli oikeastaan aika helppo nakki. Tai sitten olin vähän turhan kovilla tasoilla suunniteltuun nähden, mutta minkäs minä sille tein, ettei mies avautunut aiemmin? Kun äijä vihdoin löytyi, uhosin vähän ja kun tappelu alkoi, en oikeastaan ehtinyt tehdä itse mitään kun Nick oli jo ukon kimpussa ja blokkaamassa lyöntilinjaani.

Kammiosta poistuttuamme peli kertoi, että Nick palvoi minua ja sain aina hänen kanssaan seikkaillessani jonkun väliaikaisperkin. Jäin miettimään, oliko kaikilla NPC-kavereilla oma tehtävänsä ja miten kauheasti niiden avaamiseksi pitikään tehdä töitä...

Muistin jossain välissä, että Holvissa 111 oli se yksi huippuluokan lukko, johon minulla oli vihdoin taitoa. Taisin käyttää tuotakin asetta kerran, kun se roikale käytti fuusiocoreja, joita taas säästin vainoharhaisesti (tässä välissä minulla oli niitä seitsemisenkymmentä).

Maskottien keruuta

Tässä välissä rupesin käymään karttaa läpi ihan systemaattisesti. Juoksin varmaan parin viikon illat ympäri alueita etsien  kompassistani merkkejä, joita en ollut saanut karttaani. Siinä löysin mielettömän määrän ilkeitäkin paikkoja (Gunner Plaza oli vallankin haastava) ja joka ikisen puuttuneen Bobbleheadin.

Tulipahan tuokin hylly sitten täytettyä. Lehtiä tarttui mukaan myös aika kivaa tahtia, kuvanottohetkellä neljäs lehtiteline oli noin 25% täynnä.

Täydellinen Enclave-panssari

Yhden tornin katolta löysin kolmannenkin Advanced Power Armorin, se oli tosin "vain" Mk III, mutta kaikki osat olivat mukana . Rynnin sen kanssa mitä nopeimmin takaisin Sanctuaryyn ja modasin sen kaikki osat kuutostasolle, maalasin vihaisen näköiseksi ja pistin mielestäni oivalliset modit kiinni.

Toiseen käteen iskin bleeding-vahinkoa aiheuttavat ruosteiset rystyset, toiseen taas teslakelat sähkövahinkoa antamaan. Vasempaan jalkaan servot (toimintopisteet palautuisivat nopeammin liikkuessani), oikeaan taas räjäytyskilkkeet (vihujen niskaan Marvel-sankariasentoon tippuessani räjähdysvahinko olisi laajempaa). Päähän asensin sensorit (Per++) sekä taktisen fikkarin ja torsoon en voinut olla laittamatta hyppyreppua.

Tämänkin parkkeerasin tietysti muiden sekaan, enkä käyttänyt sitä ennen ihan loppua. Miksi? No kun se kulutti fuusioytimiä (mielestäni aina vain ihan liian) nopeasti ja niitä saattoi vielä tarvita.

Erikoisversio supersledgestä? Kyllä kiitos! Tuonkin käyttely jäi vähän vähiin, kun se painoi paljon tuossa vaiheessa peliä. Ajattelin ottaa sen aktiivikäyttöön jossain vähemmän kriittisessä vaiheessa, mutta nyt olin saanut suoritettua kaikki ei-automaattisesti generoidut loputtomat tehtävät, poislukien kaikkien paitsi Nickin hahmokohtaiset tehtävät ja pääjuonen seuraavan vaiheen.

Tarinan loppua kohti

Sain valita, kenen kanssa lähtisi tekemään yhteistyötä Instituuttiin pääsemiseksi. BoS-sympatiani olivat edelleen pakkasella ja Sanctuaryssä minulla oli kaikkein eniten kaikkea, joten lähdin tapaamaan Sturgesia. Rakensin asukkaille rakentamani pytingin vieressä olleelle tyhjälle betonilaatalle (siinä tieympyrän vieressä) vaaditun hässäkän.

Minun oli siis rakennettava Teleporttialusta, Tornihäkkyrä, Ihmeantenni sekä Kontrollipöytä. Nämä kaikki vielä söivät sähköä kuin mitkäkin, joten generaattoreita kaivattiin useampi. Sain nerokkaan ajatuksen: jos tuota ei tarvitse käyttää kuin ajoittain, pistäisin näiden rakkineiden ja generaattorien väliin kytkimen. Näin voisin myöhemmin liittää nämä valtakunnanverkkoon ja irroittaa teleporttialiverkosta yhtä (tai kahta) vipua vääntämällä, niin mikään ei menisi hukkaan ihan turhan takia.

Instituutti

Instituutissa tarina kääntyikin taas omaan suuntaansa. Tein insituutin pomolle, "Isälle" duunia ihan mieluusti. Aika äkkiä vastaan tuli tehtävä, jonka aloituskohtaan marssiessani sain ruudulle ilmoituksen siitä, että "Jos jatkat tästä, BoS suuttuu peruuttamattomasti". Tallensin tuohon kohtaan ja tuhosin aivan kaikki vanhat tallennukseni pois tieltä. Tämä olisi se kohta, josta jatkaisin muita vaihtoehtoja sitten, kun tämän tehtävähaaran jakamat kortit olisi katsottu läpi.

Pääsin pitämään muunmuassa hienoa valloituspuhetta ja puljaamaan Tokamak-tyyppisehkön fuusioreaktorin kanssa. Valittiin minut seuraavaksi johtajaksikin, vaan luulen, etten minä mitään päätöksiä oikeasti pääsisi ikinä tekemään, joten sinänsä aika pöhkö juonenkäänne.

Niin ja ituhipit, niiden kohtalo oli oikein. Isä pyysi poistamaan piikin lihastamme eli muusaamaan Railroadin johdon ympäri päämajansa seiniä. Lähdin hoitamaan toimeksiantoani innosta puhkuen. Yllättävästi muutama käytävältä sisäänheitetty käsikranaatti ja molotovin cocktail niitti noita pellejä, niin voimanyrkille ei jäänyt kuin pari sivummalla ollutta torspoa.

Ihan lopuksi piti tietysti käydä veljeskunnan kimppuun. Ensin kävin pieksämässä tieni sisään lentokentälle ja sen sisällä piti hajottaa kolme suojakenttägeneraattoria. Jokaisen tuhottuani sisään teleportattiin lisää synthejä tuhoa kylvämään. Sitten pääsin suojaamaan synthiä, joka päivitti jostain ilmestyneen Liberty Primen parempaan versioon, joka sitten tunnisti kaikki BoS:laiset kommareiksi. Se oli kaunista.

Olin jo tässä vaiheessa aikalailla varma siitä, että tästä minä jatkaisin sitten, kun olisin nähnyt kaikki muut loppuvaihtoehdot. Tallensin ja palasin uuteen nollapisteeseeni.

Brotherhood of Steel

Pelasin seuraavaksi BoS-lopputehtävät läpi ja huomasin käyväni useissa samoissa paikoissa mutta vain eri vihollisilla. Tässä haarassa idea tehtävissäni oli saada Liberty Prime rakennettua ensin kuntoon ja sitten toimimaan. Olin tehnyt jonkun sivutehtävän vähän väärään aikaan ja yksi päätehtävä meni siksi mönkään, mutta siitä sentään pääsi yli suunnitelma B:llä.

Lopuksi Liberty Prime marssi CIT:n pihalle riehumaan ihan samalla tavalla kuin Fallout 3:ssa vedenpuhdistamolle. Nyt se ampui silmälasertykillään maahan reiän, josta tungettiin sisään instituutin sokkeloihin. Tästä vaiheesta tuli hetkittäin mieleen Portal, varmaankin noiden vanhojen ja heitteillejätettyjen alueiden ansiosta.

BoS:n penseys osapuolena tuli aika selvästi ilmi, kun viimeisen tehtävän tarkoitus oli räjäyttää Instituutin reaktori (hassua, ettei tätä nyt sitten pitänyt varjella niin kuin kaikkea muuta teknologiaa piti). Kuva sen näyttää: sienipilven syntymistä sai katsella tornitalon yläkerrasta, tuohon räjähdykseen jäi sitten puolikas kaupunkia ja loputkin saisivat kärsiä radioaktiivisesta laskeumasta. Tekopyhät pellet, sanon minä.

Tallensin pelin kuitenkin ihan siltä varalta, että haluaisin nähdä DLC-palikoita tästä kuvakulmasta. Epäilen aika vakavasti, että haluaisin.

Railroad

Tehdään juna! sanotaan fingerporissa aika usein. Ilmeisesti loppuvariaatioita oli tarjolla kolme, viimeinen niistä oli siis vinkuvien humanistien versio. Otin huvikseni nyt käyttöön Enclave-panssarini, jonka maalasin kurillani pinkiksi. Mukaan nappasin mm. minigunin, koska nyt en ollut säästämässä senkään murkuloita sen perinteisen mahdollisemman myöhemmän tarpeen varjolla.

Yksityiskohdista viis, mutta palasin loppuvaiheissa Georgetownin poliisiasemalle, josta olin alunperin pelastanut Paladiini Dansen kätyreineen. Nyt Rautatien johtajat olivat päättäneet, että Synthejäkin vastustava veljeskunta olisi ajettava hiiteen näiltä kulmilta. Georgetownin asema oli siis tyhjennettävä epäsoveliaasta aineksesta ja sen katolla nököttävä Vertibird oli sosialisoitava vapautusoperaatiota varten.

Prydwenin tyhjentäminen oli Power Armorissa (vallankin monipisteisellä Pain Trainillä, juoksin päin jengiä, hypin niiden niskaan ja tyhjensin Fat Boyni asutustiloissa) kaikenkaikkiaan riemukasta touhua. Kaikki tyhjästä ipittäneet ja naamojaan aukoneet toopet saivat ansionsa mukaan ja vauhdilla.

Jouduin muuten vähän aikaa ihmettelemään, miksi pari kompassissa eestaas vipeltänyttä punaista vihollistäplää eivät vaan kuolleet, vaikka ammuin niitä päin ties miten monta mininukea. Kun vihdoin lähdin lyömään niitä päähän korkeimman omakätisesti, hoksasin, että nuohan olivat ne lapsisotilaat, jotka olivat tietenkin kuolemattomia. Graah.

Oletin, että ei tehtävä voinut vaatia, että tapan kuolemattomatkin hahmot itse, vaan että nimihahmot ja kaikki sivulliset riittivät tähän. Asensin räjähteet, marssin takaisin lentokannelle ja lensin turvaan. Kyllä se näkyi kelpaavan.

Seuraavaksi piti räjäyttää taas tuo Instituutin reaktori, joten en en toista samanlaista loppuratkaisua enää tähän tekstimassaan. Lopuksi tallensin ja siirryin ihan muihin peleihin pariksi kuukaudeksi.

Robottihenkistä DLC-pakettia olin jatkamassa valitsemallani kaanonilopulla, sitten kun olin siihen ryhtymässä (tätä kirjoittaessani se on ollut ulkona jo monta viikkoa ja seuraavakin ilmestyi kai eilen). Jos joku on sitä mieltä, että pelasin hitaasti, niin mainitsen tässä kaverini, joka aloitti pelin heti sen ilmestyttyä eikä ollut vielä tätä edeltävänä päivänä pääjuonessa Kelloggin tappamista pidemmällä, koska "mä seikkailen ympäriinsä!"