Flanker-pääkokoonpano 1/3

Muotoa hakemassa

Ohjaamon valmistuttua minulle kelpaavaan kuntoon saatoin jatkaa rakentelun parissa. Kuten tuttua, yleisesti katsottuna lentokoneen virtaviivainen, sulavalinjainen muoto on lähinnä ahdistanut kun palat eivät ole yleensä asettuneet käsissäni kuten pitäisi, enkä ole ikinä nauttinut niiden kanssa painimisesta ja ylettömästä vääntämisestä. Varauduin operaatioon siis myös teipin ja pyykkipoikien kera.

Puolikkaat yhteen

Kun olin jo liimannut ohjaamoammeen runkopohjaan kiinni, yksi oleellisista ongelmista oli jo poissa päiväjärjestyksestä - paitsi jos olin liimannut sen vinoon, korjaaminen olisi tyypillistä ärsyttävämpi. Arpa oli heitetty, tuumasta toimeen.

Yllättävästi puolikkaat istuivat paikoilleen nätisti ja oikuttelematta. Puristin pari irvistävää kohtaa tiukkaan kiinni ja vedin teipit niitä painamaan, jotta pääsisin itse tekemään jotain motivoivampaa liimauksien kuivuessa.

Ilmanottoröörit

Ilmanottoaukot, nuo koneen pohjalla pituussuunnassa matkaavat kulmikkaat putkilot, eivät nekään asettuneet poikkiteloin tielleni. Niiden sisäpuolelle tuli pienet luiskapalat, jotka näyttivät silmäillessäni ja kuivasovitellessani vähän alamittaisilta, mutta mitäs minä noista tiesin. Siistit niistä tuli ja se riitti minulle.

Ovelasti kilkkeitä ei asennetukaan tiukasti kiinni koneen mahaan, vaan niiden ja pohjan välissä oli pienet korotuspalat (kts. ylemmän kuvan vasen laita,  nuolenkärkimäinen kohouma). Epämääräinen muistikuvani MiG-29 -projektista sanoi, että se oli erilainen kone, mutta tämä ei toisaalta olisi ensimmäinen kerta kun muistoni olisivat korruptoituneet ajan saatossa.

Saturn AL-31F

Moottorien peräpäät olivat seuraavana ohjelmanumerona. Nämä rakentuivat kolmesta osasta: pohjalle tuli jälkipoltinosakiekko ja peräti kahdesta sylinteristä yhteenkasattava suutinkompleksi.

Onneksi maltoin kuivasovitella kiekkoja aina ennen liiman esiintuontia, koska runko ei ollutkaan niin siisti kuin olin kuvitellut. Ensimmäinen istui kuin tatti, toinen koetti asettua useita asteita vinoon. Parilla veitsenheilautuksella kaikki oli kuitenkin kunnossa.

En tiedä, monkeenko kertaan tarkistin ja testasin, että ihan liian samannäköiset putkiparit menivät oikeaan järjestykseen ja vielä toivottavasti oikein päin. Ainakin ne päätyivät molemmat samalla tavalla väärin, jos en taas hanskannut näitä kummajaisia.

Siivet

Pääsiivet olivat aika yllättävät, positiivisella tavalla. Ne asentuivat moitteetta ja olivat muutenkin sangen kohteliaita palasia. Takasiipipala oli aika hassu, kun niihin piti lisätä yksi lisäväkänen. Sillekin oli oletettavasti oikein hyvä selitys tosimaailmassa, tietenkin.

Sehän rupesi jo näyttämään lennokilta jo puolilla siivistään. Toisen setin asentamisen jälkeen sainkin jo miettiä, mitä jätän mihinkin tilaan maalausta silmälläpitäen. Tätä kirjoitellessani olin sitä mieltä, että jättäisin laskutelineet luukkuineen kiinnittämättä pohjaan, jotta saisin maalattua laskutelinekuilut ja laskutelineet kokonaan valmiiksi ilman perinteikästä "miten tuonne muka enää mitään mahtuu maalaamaan?"-vaihetta.

Neukkuohjaamo II

Maal, maal, maalia pintaan

Ensimmäinen ajatukseni oli maalata viimeksi rakentamani ohjaamokokonaisuus ja ylärunkopuolikkaan ohjaamonpuoleiset sisäpinnat ensin ihan raa'asti jadenvihreällä ja käsitellä sitä sitten tilanteen mukaan. Ideani oli muuten hyvä, mutta vuosien varastoinnin jälkeen maalini olikin kuivunut purkkiin kuin taskullinen ratasepeliä. Kokeilin korvata sitä vähän vihreämmällä goblin greenillä mutta sekin oli jotenkin väärinkäytettyä ja käyttäytyi lähinnä huonona litkutusmaalina. Gnaah. Ei olisi pitänyt kokeilla, mutta kun kokeilin kuitenkin.

Pilotin kojelaudan päällisen maalasin vaalealla harmaalla (VMA 71276 USAF Light Grey) tähän väliin. Sitäkin ounastelin tuunaavani vielä myöhemmin.

Pohjavärimiksaus

Ennen lisäpelleilyä liimasin ohjaamopalikkani koneen alarunkoon. Ajattelin, että saisin sen näin maalattua kuitenkin kaikkein siisteimmin.

Sotkin keskenään sinistä (VMA 71111 UK Mediterranean Blue) ja vähän vihreää (VMA 71017 Russian Green 4BO) ja maalasin sillä kaikki yllämainitut osat. Heittoistuimen jätin aikalailla oman onnensa nojaan vielä tässä välissä.

Sävytystä

Erään Warhammereita aiemmin huvikseen kyhäilleen työkaverin kanssa väreistä juteltua esiin nousi Graniittitalossa oleva GW:n puoti. Muistin, että Citadelin valikoimassa oli joskus semmoinen väri kuin Hawk Turquoise ja mietin, että se sopisi tähän hommaan aika hyvin.

Vaan olivathan ne taas vaihtaneet linjastonsa nimiä ja tyylejä taas sitten viime kerran. Napsin mukaani kaksi purtiloa, joiden mietin sopivan jotenkin mielikuvaani. Sudin aika rankalla otteella koko aiemmin omalla maalimiksilläni vedellyt alueet uusiksi toisenlaisella sinisellä (Citadel "Layer" Ahriman Blue).

Vähän vaihtelua paneeleihin lisätäkseni maalasin mittaritaulusta pari erikokoista aluetta vaaleammalla sinisellä (Citadel "Layer" Temple Guard Blue) toimittamaan "no tähän nyt vaihdettiin tuollainen moduuli ja se nyt sattui olemaan eri maaleissa, älä kitise siellä"-palan virkaa. Olin vähän mietiskellyt vihreän litkun käyttämistä, mutta ajattelin, ettei se ehkä sopisi kuitenkaan tähän vaan todennäköisesti pilaisi osaston lopullisesti.

Kojelauta ja säätimet

Malli oli selkeästi itseänikin iäkkäämmästä koneesta tehty, kuten lähinnä pyöreistä mittaritauluista ilmeni. Kaikki moderni humpuuki, kuten monitoiminäytöt ja suuret paneelit loistivat poissaolollaan. Ei sillä, että nämä pikkuskaalan koneet olisivat ikinä hypänneet silmilleni hyvässä tai pahassa mittaritauluillaan (minulla oli jostain syystä olo, että nuo taulut olivat aina ihan samannäköiset, oli kyse mistä koneesta tahansa...)

Halusin lähinnä tehdä siitä suunnilleen sinne päin -henkisesti oikein eli sellaisen, johon saatoin itse uskoa pikavilkaisulla. Jos lasin läpi ikinä edes näkisi mitään siitä, mitä olin mennyt tekemään.

Referenssejä

Käytin jonkun hetken kuvahaun parissa etsien asiaanliittyviä kuvatuksia. Napsin mielestäni oleellisista kuvista kopiot talteen ja laitoin linkin lähteeseeni jokaisen kuvatekstilohkoon. Eiköhän noilla pärjättäisi.

[LÄHDE]

[LÄHDE]

[LÄHDE]

[LÄHDE]

[LÄHDE]

Todellisuutta matkimaan

Aloitin siitä ilmeisemmästä toimenpiteestä eli maalasin keskelle mittaritaulua vertikaalisen valkoisen viivan (VMA 71279 Insignia White) ja pari horisontaalista viivanpätkää mittariosakokonaisuuksia jakamaan, viivat jotka eivät todennäköisesti erottuisi vähänkään kauempaa. Pystyviivan idea oli ymmärtääkseni se, että ties mihin syöksykierteisiin tai sakkauksiin päätyvän pilotin kaaliin oli piesty ajatus "tasaa keppi tuohon viivaan".

Seuraavaksi maalasin kaikki mittaritaulun ja käsinojien kohoumat ja nypykät mustiksi (VGC 72051 Black). Mustiksi päätyivät myös joikkarin tyvi ja se kohta, josta pilotti tarrasi kiinni ja lisäsin vielä pari täplää kahvan yläpäähän esittämään hattukytkinta ja nappulaa. Heittoistuimenkin päätin maalata yksinkertaisesti mustaksi, vaikka mietin hetken tekeväni siitä neukkuvihreän. Penkki oli perinteisen askeettinen, joten en ruvennut maalailemaan siihen mitään vaaleampia haarniskoita tai vöitä, joita noissa referenssikuvissa oli näkyvissä.

Viimeiseksi koristelin paria mittaria ja nappulaa punaisella (VMA 71085 Ferrari Red) ja tökkäsin ilotikun kärkeen yhden punaisen täplän jonkinsortin liipasimeksi. Tokkopa niitäkään tuolta ikinä erottaisi, mutta kuten aina, kyllä ne sinne päätyivät. Hassu juttu näissä 1:72 lekoissa on muuten ollut se, ettei niihin ole ikinä mallinnettu noita heittoistuimen laukaisuhantaakeja, mikä olisi ohjaamossa kohtuullisen näkyvä yksityiskohta.

Neukkuohjaamo I

Ohjaamon kokoonpano

Kyhäsin ohjaamon sisäosat yhdellä istumalla. Ehkä olisin voinut helpottaa maalaustöitäni jättämällä heittoistuimen irti vielä tässä välissä, mutta en nyt nähnyt sellaista optimointia turhan tarpeelliseksi.

En ole innostunut kustomoimaan näitä rakennelmia, joista en yksinkertaisesti tiedä tarpeeksi. Silti mieleni tekisi väkertää jonkunlainen kaasukahvanpoikanen tuohon vasemman sivukonsolin etuosaan, mutta kuvahaun perusteella itäinen insinööritoimisto oli asentanut kaasukahvan ohjaamon seinään. Ehken sitten menisi tekemään ihan mitä sattuu oman pääni mukaan.

Projekti I/20

Sukhoi Su-28

Maallamöyrimismutinoistani huolimatta päädyin sittenkin pysymään siivekkäiden omituisessa maailmassa. Neuvosto-Venäläinen sinivihreä teema tuntui sen verran hauskalta idealta vaakakupissa, että teemanvaihto ei enää tuntunutkaan niin tärkeältä. Sitäpaitsi Nato-nimellä Flanker kulkeva lentopeli on ollut aina mielestäni hieno (samoin kuin hyvin pitkälti samanmallinen MiG-29).

Palaset

Jotenkin nämä pienen skaalan lentokoneet ovat onnistuneet yllättämään komponenttiensa vähyydellä joka ikinen kerta. Eipä tämäkään näyttänyt koostuvan kovin monesta palikasta, jotka olivat jotain muuta kuin runkopuolikkaita, ilmanottoaukkoja, erisorttisia siipiä tai ohjussettiä ripustimineen. Loput olivat lähinnä laskutelineroippeita, antenneja ja moottorisuuttimia sekä mystisempiä kikkareita, jotka kenties selviäisivät ajan kanssa.

Ohjeet

Onneksi oleellinen osa ohjeista oli kuvina, koska tekstistä ei ollut jostain kumman syystä itselleni iloa. Eipä sillä, kuuluisia viimeisiä sanoja siteeratakseni, "miten vaikeaa se voi olla?"

Suurin ongelma ohjeen kuvissa oli lähinnä se, että ne olivat surkeille silmilleni turhan pieniä ja vallankin omituisemmat palaset jäivät todennäköisesti yritys-erehdys-kiroilu -menetelmän varaan. Helpommallahan pääsisin, jos rakentaisin vehkeen lentotilaan, mutta tyhjällä ohjaamolla se on aina ollut minusta vähän höhlää.

Siirtokuvatukset

Lootassa oli kaksi arkkia siirtokuvia. Jos päätyisin käyttämään jotain niin numeroita, tiesmitäliemerkintöjä ja punatähtiä, mutta noita erikoisempia en ottaisi riesakseni missään nimessä, rullallehan ne kuitenkin menisivät. Kaikki tämä sillä oletuksella, että nuo käyttäytyisivät ihmisiksi alunperinkin.

Mitäs seuraavaksi?

Työjonon tila, Q1/'20

Jahas. Vuoden 2020 ensimmäinen päivä, työpöytä tyhjänä ja mutinajono täyden sekasorron vallassa, tekijänsä lomalla jossain aivan muualla. Viime vuoden projektisaldo oli järkyttävät kaksi mallia alusta loppuun ja jotain muuta pientä heikosti dokumentoitua haahuilua.

Mietiskelin kovasti, mitä haluaisin seuraavaksi tehdä, kun palaisin askartelun ääreen. Kaksi viimeisintä mallia olivat lentäviä, joten joku maassa möyrivä vekotin kyllä tekisi terää. Samoin jo reilut kolme vuotta sitten tilaamani sapluunat huusivat edelleen ensimmäistä käyttöään. Mallipinossa oli myös kolme panzeria, joista sisuksineen mallattu iso Königstiger on kuumottanut jo todella pitkään mieleni sopukoissa.

Tosin tuolla oli myös Atomi-Anni vetoautoineen, jonka hillittömyys huvitti sekin jo ajatustasolla. Revellin pikkutiikeriä lukuunottamatta kaikki nyt vain vaikuttivat siltä, että niihin menisi pahimmillaan kamalasti aikaa, nyt kaipasin kyllä jotain pikaista ja ehkä hulluttelunkin sallivaa maalauskuviota.

Avaruusimperiumia rakentamassa

Stellaris 2.2 Le Guin

Viime vuonna julkaistun Battletechin tekijät (HBS) siirtyivät joskus kesäsyksyllä Paradox Entertainmentin siipien alle ja sitä juhlistaakseen nakkasivat meitä kickstarttaajia kopiolla Stellariksesta. Entinen työkaverini Kimmo oli jo vuosien ajan hehkuttanut Europa Universaliksia, Hearts of Ironeita sun muita maapalloselle sidottuja strategiapelejä, mutta vasta samanhenkinen Stellaris sytytti isomman mielenkiinnon. Ei silti tarpeeksi suurta saadakseen minua ostoksille asti, kun jonossa oli pelejä ties miten ja sitä rataa.

Otin Stellariksen sitten testattavakseni kun olin läpipelannut aiemmin alta pois vuosien takaisesta Humble Double Fine Bundlesta kirjastooni päässeitä pelejä (järjestyksessä muistaakseni Stacking, Brütal Legend sekä Costume Quest), teki mieleni vääntää jotain vähän erilaista ja jos 4X-avaruusimperiumipeli ei ollut jotain näistä reippaasti poikkeavaa, niin mikä sitten?

Buckazoidien keisarikunta

Aloitin asetuksia säätämällä hiekkalaatikkohenkisen "ei muita imperiumeja"-universumin johonkin todella kauas tulevaisuuteen pusketuilla "kriiseillä" (mitä olivatkaan, mutten halunnut niitä vaivakseni ihan heti) tutoriaalipelikseni. Tietysti pistin avaruuden tyhjyydestä huolimatta pystyyn militaristis-autoritääris-materialistisen Imperiumin ja kun yleensä käyttämäni nimimerkki ISD ei oikein sopinut tähän, otin käyttöön vielä sitä vanhemman handlen (jota käytin aikanaan adidas-verkossa pelaamassamme Stars!issa), Buckazoid Empiren. Ja kyllä, sinä siellä sivussa, se oli viittaus Space Questeihin.

Alkupeli

Sain aika alkuun kolonisoitua yhden lähiplaneetan ja jatkoin ehkä tyhmyyksissäni avaruusasemien rakentamista joka ikiseen vastaantulevaan järjestelmään (myöhemmin tajusin, että pelkästään parin energiaresurssin järjestelmä ei ehkä olisi tuossa vaiheessa aseman rakentamisen arvoista, olisi kenties kannattanut keskittyä resurssirikkaampiin järjestelmiin). Aika ripeästi minulla oli siviililaivastossani neljä rakennuslaivaa ja neljä tiedealusta tutkimassa avaruutta ja setvimässä kaikenlaisia poikkeamia, tutkimassa madonreikiä ja mitä nyt vastaan tuli. Pääasiassa tiedepaatit pöristelivät ympäriinsä ja lähtivät äkkipäätä karkuun, kun järjestelmästä löytyi vihamielistä sakkia, kuten eonien ikäisiä unohtuneita kaivosaluksia, avaruusameeboja tai yleispahiksia (kansainvälisesti "raiders", muttei vielä avaruuspiraatteja).

Jokusen järjestelmän päässä killui planeetta, jossa oli järjellistä mutta ei vielä avaruusmatkailua keksinyttä elämää. Pistin tutkimusaseman pystyyn ja vähän aikaa passiivista tutkimusta siedettyäni väänsin nupit kaakkoon ja laskin aggressiiviset lehmänkaapparit liikkeelle. Tietysti se aiheutti välillä vähän häslinkiä, kuten oikuttelevat tiesmikälie-implantit ja alkuasukkaisiin rakastuneiden tiedemiesten karkaamis-kiristysyrityksiä...

Jossain välissä Iieystaran väki kehittyi joko osittain omin avuin, mutta tietysti enimmäkseen kiitos Imperiumini, seuraavalle teknologian tasolle. Hyvä minä! Hyvin pitkältä tuntuneen ajan kuluttua valaistuminen tapahtui ja Imperiumini väestö ei enää ollutkaan pelkkiä humanoideja täynnä... Tulokkaiden onneksi Buckazoidit eivät olleet ksenofobeja.

Satunnaistapahtumia

Kärsimyksen ulottuvuus... ajattelin, että pelintekijät ovat olleet ihan tarpeeksi kärryillä kaikesta Chtulhu- ja WH40k -hommasta, joten mikä tahansa epämääräiseen toiseen ulottuvuuteen johtava portaali oli samantien vainoharhaisessa mielessäni "sulkekaa se heti!"-listalla. Kaipa tuokin eventti olisi voinut mennä siten mönkään, että vastapää olisi suuttunut ja vyörynyt omaan maailmankaikkeuteeni... Ehkä olisin saattanut riskeerata, jos olisin malttanut rakentaa sotalaivoja enemmän kuin ne tutoriaalin ehdottamat kuusi kutakuinkin päivittämätöntä korvettia.

Melkein sadan pelivuoden jälkeen Imperiumini ensimmäinen keisarinna heitti lusikkansa nurkkaan. Kuvittelin vähän, että tuo olisi johtanut ehkä sisäpoliittisiin hankaluuksiin, mutta eipä se tuntunut minun selkeää perimysjärjestyskuviotani haittaavan. Ehkä erilaisella hallitusmuodolla olisi voinut saada vaivoikseen väärämielisen keulakuvan, kuittailevan parlamentin ja oikuttelevan ylimystön?

Tieteen nimessä!

Tykitin tieteen tutkimista eteenpäin ihan jatkuvalla syötöllä. Meni aika pitkään, että pääsin tutkimaan ensimmäistäkään harvinaista teknologiaa. Ajan kanssa sain myös päiviteltyä tärkeysjärjestyksessä erilaisia ominaisuuksia, joita yhden koko setin (pääblokki plus viisi komponenttia) käyttöönotettuaan sai valita uusia traitteja. Kansani ominaisuuksia hissukseen kehitellessäni ja Ascension Perkkejä valitessani onnistuin jotenkin typerästi valikoimaan niin väärin, etten saanut mitään muita megarakennelmia auki kuin uudet Gateway-avaruussillat. Olisin mieluusti rakentanut oman Dyson Spheren (Rengasmaailmat olivat rakennettavissa jonkun tietyn DLC-paketin ostamalla) johonkin, mutta kun ei niin ei.

Allaolevassa kuvassa oli tuonhetkinen tutkimusmatkailuni edistymisprosentti aika hyvin näkyvillä. Eteläkehä oli kohtuullisen hyvin auki, samoin yhden madonreiän takaa auennut koillissektori. Osa reiteistä oli vielä täysin ulottumattomissani, koska moottoriteknologiani oli vielä sen verran heikkoa, että jotkut reitit järjestelmien välillä olivat yksinkertaisesti liian pitkät FTL-hypyille. Mutta sekin este hävisi ajan kanssa, huomaamattani.

En ollut käyttänyt tiedealusten automaattimoodia ensinkään, koska halusin itse kontrolloida reittejä niin, että olin edes jotenkuten kärryillä siitä, missä milloinkin kohellettiin. Osasyy oli myös se, että kun alusteni toimintatila oli oletusasetuksella "jos törmäät johonkin vihamieliseen, pakene" ja automaattikartoitus ei ollut sen kanssa yhteensopiva. En halunnut menettää kallisarvoisia kokeneita tiedeheihmisiäni turhaan, niitä meni ihan tarpeeksi satunnaiseventeissä ja ihan vaan iän myötä.

Mielenkiintoisesti galaksi oli puolillaan puolikuntoisia avaruusportaaleja (niitä oli varmaan pari, kolme kertaa tiheämmässä kuin madonreikiä), joita sai myös kunnostaa ihan jäätävällä resurssihinnalla. Niiden aktivointi oli arpapeliä, kun eihän niistä voinut tietää, mihin se toinen pää johti ennen kuin sitä oli testattu. Sama tosin päti myöhemmin kun rakensin oman, se johti "johonkin".

Olin vähän varuillani näidenkin kanssa, koska jos minun mitätön ja ei lainkaan Keisarillisen Laivaston nimen veroinen yksikkökouralliseni pystyi seilaamaan ympäri tyhjyyttä niiden kautta niin samalla tavalla pahansuovat ilkimyksetkin pystyisivät hyökkäämään lähes täysin puolustuskyvyttömien sektorieni sisälle. Missä oli optio avaruusmiinoittaa ylimääräiset sisääntuloväylät tai edes yrittää pommittaa ne kappaleiksi?

Yksi ensimmäisistä taisteluista, johon suorastaan hakeuduin

Minilaivasto matkalla kohti vihaisten avaruusvalaiden selustaa

Kartan aukomista

Pikku hiljaa tiedealukseni, joita oli parhaimmillaan kuusi (löysin satunnaiseventtien kautta jokusen lisää), aukoivat galaksin ihmeitä ja keräsivät kokemusta tutkimalla erilaisia poikkeavuuksia tutkimissaan järjestelmissä. Silloin tällöin ne törmäsivät jonkunlaiseen vihamieliseen ja jättivät niistä karttaan merkiksi punaisia varoitusmerkkejä, jos olivat lähteneet karkuun samantien ja selvemmät tyyppi-, lukumäärä- ja tulivoimatiedot, jos olivat olleet lähempänä. Ajan kanssa tiedot vanhenivat, jolloin huutomerkeistä tiesi lähinnä, että "täällä oli joskus joku" ja tuurilla niistä oli vielä tulivoima-arvio. Ehkä sekin hävisi ajan kanssa, jos järjestelmä ei ollut kenenkään sensorinkantaman sisällä. Valtaosa avaruusameeboista sun muista löi noin viiden-kuudensadan yksikön iskuvoimalla, mutta muutama entiteetti pääsi muutamaan tuhanteen asti.

Minun avaruuslaivastoni olivat, kuten aiemmin sanoin, vieläkin mitätttömiä ja laiminlyötyjä, eikä niistä ollut puhdistamaan galaksia pahuudesta tai edes ilkeistä ajatuksista. Jätin siis tässä vaiheessa punaiset merkit rauhaan ja ohjailin tiedealukseni kiertämään ongelmat. Kurjasti osa avaruusreiteistä oli vain niin tiukasti kuristettu, että pahimmillaan yhdessä nivelessä kököttävä äkäinen avaruusameeba pisti minut kiertämään puolen galaksin kautta vain päästäkseni vilkaisemaan, mitä parin noodin päässä olevassa umpikujassa oli piilossa.

Rasvattu salama!

Kansalaisia

Kun olin saanut kaiken muun kartalta suunnilleen auki, päätin pistää hösseliksi. Päivittelin aluksieni tekit ajantasaisiksi ja lisäsin muutamaan jokusen lisäaluksen nostaakseni niiden yleistä tuhovoimaa yli 10k:n niin en joutuisi olemaan liian huolissani noista satunnaisvihollisista.

Oi sitä vallan ja voiman tunnetta, kun vihdoin sain lähetettyä laivaston johonkin aikalailla suoralla varmuudella siitä, että ne palaisivat kaikki hengissä kotiin. Tämä on muuten aina ollut ongelmani 4X-peleissä: keskityn aina teknologian tutkimiseen, kartan tutkimiseen ja kaikkeen muuhun paitsi sotavoimien rakentamiseen. Syyttäkäämme hiekkalaatikkoiluasennettani. Stellariksessa sentään oli valintalaatikko "auto-best", joka päivitti kaikkia tutkittuja alusluokkia vastaavia piirrustuksia aina parhaalla mahdollisella raudalla. Muuten minun alukseni olisivat olleet edelleen hitaita, suojattomia, läkkipeltipanssareilla ja hernepyssyillä ja fikkareilla aseistettuja... ja niitä olisi kolme. Koko galaksissa.

Sodalle [teko]syy

Olin vuosisatojen aikana saanut koko galaksin kaikki järjestelmät tutkittua. Koko tänä aikana olin nostanut yhden rodun avaruusaikaan ja Imperiumini tuottavaksi jäseneksi. Tuolta koillisnurkalta löysin toisen ehdokkaan uudelleenkoulutukselle, mutta päätin kokeilla toista tarjollaollutta vaihtoehtoa ja valaisin ne vähän suoremmalla toiminnalla vasallivaltiokseni.

Mitään tekoahan minulla ei vasallille ollut, joten päätin katsoa, mitä tapahtui jos rupeaisi kalistelemaan sapeleita. Tieteen nimessä, tietenkin! No, ehkä vähän aseteknologian testaamisenkin merkeissä, jos rehellisiä oltiin.

Kun nostin Lyriitit avaruuskansojen pariin nauttimaan senhetkisen Keisarin lyhytkestoisesta suopeudesta, he saivat aiemmin itse jo täyteen rakentamani järjestelmän omaan haltuunsa. Tai no, kuten kartasta näki, ei sieltä paljon muuta irronnut kuin neljä energiayksikköä ja aikalailla kauppaa. Naapurijärjestelmät olivat nekin 75-prosenttisesti vapaat.

Annoin suopeasti heille luvan itsenäistyä ja rupesin ihan sattumalta tutkimaan orjuutusta ja orja-armeidoiden rakentamista. Mitenkään toisiinsa liittymättä, tietysti. Samantien itsenäisyyden saatuaan lisko-otukset lähettivät rakennusaluksensa valtaamaan kaikki kolme naapurijärjestelmäänsä. Näin ei saanut jatkua,  joten pistin vallaten heti niiden välittömät naapurit, jotteivät otukset pääsisi laajentumaan pullataikinan lailla. Joku raja minunkin hyväntahtoisuudellani oli ja se raja oli jo ohitettu.

Joko ideologisista eroista tai omista laajentumistoimistani johtuen öttiäisten pääministeri pisti rajat kiinni. Ikään kuin se olisi haitannut oman valtakuntani elämää tai laajentumista mitenkään, pellet olivat itse galaktisessa umpikujassa. Allaolevassa kuvassa näkyi myös, että olin parkkeerannut yhden siedettävänkokoisen laivasto-osaston Geagawaan jo hyvissä ajoin. Eihän raja-alueita voinut suojatta jättää.

Itsenäisyyden annettuani meillä oli automaattinen kymmenen vuoden aselepo, jonka aikana tuhosin diplomatianäkymässä suhteitamme minkä ehdin, lähinnä huutelemalla suurlähettiläälle hävyttömyyksiä minkä pystyin ja ehdin. Vuosien hitaasti kuluessa roudasin lähes kaikki laivastoni rajajärjestelmään ja päivittelin niiden iskuvoimaa jatkuvalla syötöllä.

Heti kun se vain oli mahdollista, julistin ei-humanoideille sodan asettamalla tavoitteekseni valloittaa heidän pääjärjestelmänsä. Lyriitin reaktio tähän oli ihan ymmärrettävä "mmmumumumumutta mimimiiiksi?", Keisarikuntani vastaus oli tyly "koska voimme!".

Maailma liekeissä

Lähetin kaikki tähän toimeen varatut laivasto-osastoni samantien pieksemään kitisevien lisko-otusten avaruuslaivat, siviileistä aloittaen. Parin pienen hetken kuluttua olin vallannut neljä heidän viidestä järjestelmästään ja pysäköin laivastoni Honnam Ter III:n kiertoradalle.

Nyt pääsin siihen osaan pelistä, jota olin kauan odottanut suurella uteliaisuudella: kiertoratapommitukseen. Oletuspolitiikka oli asetettu "tavalliseen" pommitukseen, mutta minä menin samantien vääntämään sen "sumeilemattomaan". Tämä tietysti pisti maa-armeijoiden lisäksi myös siviiliväestöä nippuun aikalailla kovaa tahtia ja lanasi rakennuksia maan tasalle, kuten kuvauksen perusteella saattoi ehkä olettaakin.

Tässä vaiheessa rupesin ihmettelemään, että mitenkäs minä saan tehtyä maahanlaskuja, invaasioita? En tiennyt, enkä löytänyt mistään siihen sopivaa valikkoa, nappia tai mitään. Lyriiteillä oli ollut valmiina jokunen joukkojenkuljetusalus, joita minun avaruustelakoillani ei ollut valittavana ensinkään.

Vasta myöhemmän googlettelun perusteella selvisi, että minun olisi pitänyt käydä jollain omalla planeetallani valitsemassa joku armeija ja painaa sen kohdalla jotain "nyt menoksi"-namiskaa. Ensi kerralla sitten.

Muutaman vuoden kiertoratapommittelua ja massatuhontaa harrastettuani totesin, että kun en älynnyt, miten voisin suorittaa aivan mielettömän laajamittaisen ainoan asutetun planeetan (ja ainoan sotatavoitteeni) valtaamisen. En siis yksinkertaisesti osannut saavuttaa tavoitettani ja ajan kuluessa oma kansani olisi varmaan ruvennut napisemaan pitkästä sodasta, joten rupesin ehdottelemaan rauhaa.

Luonnollisesti vaadin heitä muutaman vuoden ajan antautumaan, mutta koska en ollut onnistunut saavuttamaan tavoitteitani, se oli automaattinen hylsy joka kerralla. Seuraava vaihtoehto oli tasapelilopetuksen ehdottaminen, mikä oli tietenkin ihan naurettavaa, mutta en halunnut heikentää kansansuosiotani. Muutaman ensimmäisen yksinkertaisen ehdotuksen ne mokomat nauroivat pihalle, mutta jollain höpöhöpö-lupauksella ne sitten hyväksyivät rauhan. Olisin voinut toki myös antautua, mutta se ei edes naurattanut ajatuksena.

Sotimisen loputtua rupesin liennyttämään häpeällisen yksipuolisilla kauppa- ja muilla sopimuksilla. Minkäs minä sille voin, että he suostuivat vuosikymmeniksi vaihtamaan mielettömiä määriä raaka-aineita sun muita vastikkeeksi jostain tässä tapauksessa niinkin hyödyttömästä kuin pääsystä sensoridataani?

Ideani oli rakentaa testimielessä noiden kanssa federaatio, mutta syystä tai useammasta he eivät ikinä suostuneet siihen, enkä ollut ihan varma, miksi niin. Suhteita paransi jatkuvasti se, että meillä oli kaikenlaisia yhteistyö-, maahanmuutto- ja kauppasopimuksia. Kävin sivistämässä pari avaruuden eri kolkista löytynyttä ei vielä älyllistä elämänmuotoa omalle tasolleni ja annoin parille niiden asuttamalle sektorille vasallistatuksen. Ajattelin, että josko ne tekisivät jotain jännää omilla tahoillaan.

Samalla jatkoin tieteen edistämistä täydellä höyryllä. Telepatian löydettyäni tutkin myös jotain niinkin kiehtovaa kuin psioniset armeijat ja PSI-voimalla toimivan warp-moottorin. En tähän mennessä ollut vielä ottanut sellaisia käyttöön, mutta aikaahan oli vielä vaikka miten. Hähähäää.

Kun sota oli ohi, palautin eri laivastoni suojaamaan Imperiumin vakiintuneita rajoja. Yksi osasto jäi koilliskulmaan siltä varalta, että ötökät rupeaisivat taas kukkoilemaan mitättömällä laivastollaan. Pari heitin yksittäisille saarekkeille, yksi kullekin, kutakuinkin niin, että heikoin laivue suojasi pienintä länttiä. Viimeiset vedin partioimaan pääalueelleni etelälohkolle.

Satunnaiset piraattihyökkäykset rupesivat olemaan sen verran rasittavia, että rakensin joka valtaamaani järjestelmään yhden tai kaksi tykkiplatformia avaruusaseman suojaksi. Eritoten Omicron Persei (jossa ei valitettavasti ollut kahdeksaa planeettaa... mikä pettymys) oli ihan jatkuvasti pienen kiusanteon kohteena ja tyypillisesti aina kun partioiva laivue oli jossain muualla. Bucka Primen asemalla oli muistaakseni peräti kahdeksan puolustusasemaa, ihan kaiken varalta.

Piraatteja oli ruvennut esiintymään aika paljon varmaan senkin takia, että hirmuisesta työttömyydestä johtuva rikollisuus oli nostanut rumaa ja vähitellen järjestäytyvää päätään siellä sun täällä. Planeettani olivat järjestään täyteen rakennettuja, mutta millään ilveellä en saanut kaikille asukasyksiköille töitä, tai sitten en vain taaskaan osannut.

Kutsumattomien vieraiden kriisi

Pyytämättä ja yllättäen joku repi aukon aika-avaruusjatkumoon jossain galaksin pohjoiskaarteella aikaleimalla 2551.06.22. Tämä ei ollut selvästikään hyvä juttu. Pistin samantien kaikki ihan vääriin kolkkiin hajautetut laivastoyksikköni paahtamaan Higashik-Afaa kohti. Vasalleistani ei ollut mitään iloa, heitä ei saanut usutettua hyökkäämään säälittävillä laivastoillaan (diplomatianäyttö oli antanut niille kaikille luokituksen "pathetic"), eli kai ne olisivat itsiään puolustaneet pahan paikan tullen.

Keräsin kaikki sotavoimani pariin pinoon ja nykäisin ne kohti interdimensionaalisten mömmöjen sisääntulojärjestelmään. Sain sen siivottua, kohtuullisen raskailla tappioilla. Unbiddenien jokainen laivasto oli ~20k voimaltaan ja niitä oli ehtinyt tulla tälle puolelle jo aika monta, ympäriinsä levittäytyen. Ajattelin, että "tämähän oli helppoa kun olin näin nopea", mutta väärin luulin. Unbiddenien sisääntulopaikka oli tuhoutumaton, jos niillä oli jotain ankkureita ja tilannelokin mukaan niitä oli useampi.

Laivastoni pistettiin armotta nippuun ja sapuskaksi, kuten alempi kuva näytti.

Ryökäleet levittäytyivät ympäri pohjoissektoria ja söivät useamman sektorin valta-alueestani ihan tuosta vaan. Tiedealukseni syötiin ja aika pian minulla oli jäljellä pari hassua rakennusalusta ja pientä alivoimaista laivastonripettä.

Vaan olinpa pistänyt pääkaupunkini avaruussataman töihin heti eventin lauettua ja siellä oli aika hyvä määrä laivoja tekeillä. En ollut siinä harhaluulossa, että koko jono ehtisi ikinä valmistua ennen kuin tuo violetti syöpä olisi tuhonnut koko valtakuntani, mutta kaatuisimmepa avaruussaappaat jaloissa.

Aika ripeästi ne löysivät kolonisoidun planeettani pohjoislohkolta. Lyhyen ja brutaalin kiertoratapommituksen jälkeen asukkaat oli syöty ja planeetta pilattu asumiskelvottomaksi (ehkä sen voisi vielä terraformata, mutten uskonut pääseväni kokeilemaan).

Imperiumin oikea vastaisku

Pelkäsin tulevani jyrätyksi nopeasti, vaan miten kävikään? Sain kuin sainkin Keisarinnan Oikean Nyrkin valmiiksi ja sen iskuvoima oli peräti kaunista katsottavaa entisiin rupulaivastoihin verrattuna: 178k+ ja sillä kyllä nitistettäisiin noita yksinäisiä 20k pellejä aika riemukkaasti.

Oli suorastaan riemukasta katsoa, kun aiemmin omia purkkejani mennen tullen vieneet megapahikset olivat nyt hengettömiä alta aikayksikön. Ylivoima oli, kuten tavallista, tosi kivaa, kunhan se oli omaa ylivoimaa.

ERF-laivaston tueksi jatkoin jättilaivastojen rakentamista nyt sekä Bucka Primen että Honnam Terin telakoilla. Vihollisia oli syydetty niin jäätävä määrä, että vaikka ne olivatkin pieniä, 20k-30k nippuja, ne kuluttivat omaa voimaani vääjäämättä alaspäin ja jossain välissä kävisi väistämättä niin, että kolme vihollislaivastoa olisi jo määrällisesti arveluttavan lähellä yhtä omaani ja siten heikentäisi sitä jatkuvasti entistä enemmän. Samoin vihollisia olisi aina jatkuvasti tulossa lisää, joten jossain välissä en olisikaan ollut yhdellä megalaivastolla ylivoimainen tai edes tasaväkinen useampaa pientä vastaan.

Parin ison taistelun jälkeen vedin mahtilaivastoni takaisin lähimmälle telakalle korjattavaksi ja edelleenpäivitettäväksi, olinhan jatkanut tieteentekoa (tässä vaiheessa vaihtoehtoni olivat jatkuvasti luokkaa "näille asetyypeille lisää tulinopeutta tai tehoa, suojille lisää kestoa, panssareille lisää kestoa tai laivastokapaa isommaksi". Silti, numerot paranivat jatkuvalla syötöllä ja Imperiumin Viimeinen Toivo -laivasto-osastokin valmistui, nyt 190k+ voimalla.

Rupesin suorittamaan etnistä puhdistusta ihan toden teolla. Oikaisin madonreiän kautta kutsumattomien vieraiden takapihalle ja loikin laivastoillani järjestelmä kerrallaan vallatut järjestelmät puhtaaksi. Ajoittain vastaan tuli aluksia, jotka rupesivat vielä keräytymään kasaksi, hyväkkäät. Nopean pohjoissuuntaisen pyyhkäisyn jälkeen vihollisen alue oli kutistunut aikalailla ja niiden laivueetkaan eivät olleet ihan yhtä kärkkäitä parveilemaan niskassa, joten käytin joukkoni pikahuollossa koillissaarekkeeni telakoilla ja jatkoin Unbiddenin avaruusasemien polttamista, niiden laivastoja erikseen jahtaamatta.

Pikkuhiljaa olin päässyt niin pitkälle, että pahiksilla oli enää neljä järjestelmää hallussaan, tosin todella ärsyttävästi ne eivät olleet kaikki samassa reittiryppäässä (ounastelin, että yksi rakennusalus oli päässyt sittenkin karkuun ja ohi jossain välissä, vaikka jahtasin niitä kuin peto). Olin menettänyt kaksi siirtokuntaplaneettaa, yli 200 alusta, mutta myös tuhonnut yli 40000 niiden alusta. Luvut olivat aivan mielettömiä ja avaruus oli vielä väärällään kutsumattomien aluksia jahtaamassa minun joukkojani.

Sotaonnen käännyttyä olin pistänyt rakennusalukseni taas liikkeelle ja rupesin keräämään lisää resursseja, jotka olivat päässeet yllättävästi hupenemaan sotavarustelun aikana. Viimeistä iskua kohti vainolaisen sydäntä oli tekemässä neljä täysimittaista isoa laivastoa. Olin keskittynyt pääasiassa Taistelulaivojen ja Risteilijöiden rakentamiseen, unohtamalla Korvetit ja Hävittäjät (Destroyer) kokonaan. Jäljellä oli enää kaksi järjestelmää, joista ensimmäisessä oli yksi kuppainen avaruusasema ja toisessa sen kaverina myös avaruusrepeämä ja jos niitä ehti sieltä vielä pullahtaa, myös yksittäisiä iskulaivueita, joista ei enää ollut edes vaivaa.

Hiiohei! Pommitin portaalin nurin aikaleimalla 2622.09.05 ja käskin laivastojani nostamaan kytkintä kohti lähimpiä telakoita korjailua ja päivityksiä varten. Ne olivat ottaneet kevyttä vahinkoa, mutta alkusotaan verrattuna olemattomia määriä.

Olipas se jännittävää puuhaa. Enkä vallankaan ollut kuvitellut, että olisin saanut noita lyötyä, kun ne tulivat sen verran kovalla rytinällä heti alkuun, enkä minä ollut varautunut minkäänlaiseen oikeaan sotimiseen, "tyhjässä" galaksissa... Portin romahdettua kutsumattomat vieraat keräytyivät kaikki samaan järjestelmään mahtavaksi kuolemanlaivastoksi, eivätkä enää hievahtaneet sieltä.

Kävin pari kertaa laivastoillani nakertamassa niiden laivastoja nurin, mutta kun vastassa oli useita satoja tuhansia pisteitä tulivoimaa, omat armadani ottivat selkäänsä selvästi alivoimaisina. Jätin nuo möttiäiset sitten omaan arvoonsa ja unohdin ne nököttämään parkkeerattuani yhden hätävaralaivaston toiseen naapurijärjestelmään.

Kriisin jälkeen

Ulottuvuuksienvälisen invaasion takaisinlyömisen aikana olin laiminlyönyt aivan kaikkea muuta, kuten alati kasvavaa työttömyyttä siellä sun täällä, epäoptimaalisia tuotanto/kulutustasoja ja avainhenkilöiden hengissäoloa. Muunmuassa kaikki tutkimusjohtajani olivat ehtineet heittää veivinsä, joten sen takia en ollut joutunut klikkailemaan seuraavia tutkimuskohteita hyvään aikaan. Päätin, että rupean laajentamaan Imperiumiani asuttamalla kaikki asumiskelpoiset planeetat, jos resurssini siihen taipuisivat.

Tätä silmällä pitäen Empire Sprawl -arvoni oli vielä hallinnollisen kapasiteettirajani alapuolella, mutta palkkasin nuorimman tieteilijän ja pistin sen ajamaan Society Researchia, valiten aina Admin-capin kasvatusta kun mahdollista.

Imperiumin pallomainen laajentuminen

Avaruus oli aikalailla yksin minun. Ajelutin rakennuslaivojani ympäri karttaa ja rakentelin yksinäisiä avaruusasemia kaikkiin järjestelmiin, joissa oli kolonisointikelposien planeettojen merkkejä. Joka ikiselle asutettavalle planeetalle lähetin aluksen.

Tämä tietysti nosti kliksuttelumäärät aivan älyttömiksi, kun jokainen planeetta oli käytävä läpi siltä varalta, että siellä oli jotain lisärakennettavaa, päivitettävää tai säädettävää. Siirtokunta-alusten jatkuvasta rakentelusta ja uusien järjestelmien valtaamisesta johtuen planeettojeni määrä vain kasvoi kasvamistaan. Hyvä kun olin päässyt planeettalistan kerran läpi, iterointi oli oikeastaan aloitettava samantien uudelleen.

Väestönkasvu oli mieletöntä, mistä johtui se, että täyteenrakennetuilla planeetoilla oli joko liian vähän asumuksia, töitä tai molempia ja siitähän rikollinen aines vasta innostui. Luksustavaroiden jakelulla saattoi koettaa pitää väestöjen tyytymättömyyttä jotenkin kurissa, mutta eipä se ihan liian paljoa auttanut.

Jossain välissä katsoin, mitä väestölaskurit sanoivat, ties mitä avaruustorakoita oli useita satoja yksiköitä enemmä kaikkialla kuin Buckazoideja tai robottejani. Väänsin rotupolitiikkavivuista nostamilleni ei-Buckazoid-kansalaisilleni väestönhallintarajoituksia ja muuttorajoituksia tiukalle. Tällä menolla saattaisin päätyä pistämään Imperiuminlaajuisista asetuksista joukkotuhonnan taas sallituksi ja ryhtyä vähentämään liikakansoitusta hyvin, hyvin vauhdikkaasti mutta inhottavasti.

Unbiddenien loppu

Kun odottelin influence-pisteiden kasaantumista taas yhtä avaruusasemaa varten päätin tehdä jotain muuta. Unbiddenien uhka oli edelleen tilannelokissa roikkumassa ja se oli jo ruvennut ärsyttämään. Pistin kaikki laivastoni päivityksiä varten telakalle ja rakennutin jokaiseen kasan taistelupaatteja ja risteilijöitä. Kun minulla oli kasassa neljä yli 100k-tulivoimaista laivastoa, ajoin ne ensin tämän universumin Sullustin lähelle ja hyppäytin sieltä viimeiseen vihamieliseen järjestelmään.

Keisari Palpatinea TIE Fighterin introsta siteeraten: "The Empire is on the verge of success. Soon, Peace and Order will be restored throughout the galaxy".

Yhdellä hyökkäysaallolla en saanut järjestelmää siivottua, mutta lähetin laivastoni toisella samanlaisella hyökkäyksellä päälle, ilman päivityksiä tai uusia lisäaluksia. Nyt ne riittivät ja pyyhkivät avaruuden puhtaaksi naapuriulottuvuuden poikkeavista. Kalenteri sanoi 2826.01.02., eli noin 200 vuotta tässä moppaamisessa meni ihan vahingossa.

Vaikutusvaltaongelma

Enpä taas tiennyt, mitä tein, mutta kesken avaruuden asutuksen huomasin yht'äkkiä, että Imperiuminin vaikutusvalta oli saanut perusarvokseen -1,5 ja sehän sitten ryytyi nollille muutamassa avaruuskuukaudessa. Valtakuntani eri poliittiset toimijat olivat aikalailla pienellä influence-tuotolla kuitenkin olevinaan positiivisella, paitsi yksi robottivihaajalauma, jota en suostunut tukemaan niin millään. Robotit ja AI olivat kova juttu, hiljaa senkin aliavaruusluddiitit!

Jätin tuon ongelmani takia pelin sikseen pariksi kuukaudeksi, kunnes vaikutusvallan negatiivinen base-arvo juolahti jostain mieleeni (taidettiin puhua Stellariksesta työpaikan peliflowssa) ja haeskelin tuosta kommentteja. Todennäköisin syypää oli eri faktioiden promote/suppress -toiminto, jota olin ehkä saattanut käyttää turhan innokkaasti.

Piiloratkaisu

Tökkäsin pelin taas käyntiin yhtenä toukokuisena iltana ja kävin poistamassa aktiiviset vaikutukseni. Avaruuskuukauden vaihduttua perusarvo loikkasi +4:ään ja saatoin vain kummastella, miten noin suurivaikutuksinen asia ei näkynyt kälissä mitenkään selvästi siellä, missä moni muu vaikutusvaltaan vaikuttava asia oli listattu. Pah.

Jatkoin avaruuden valloittelua ja täydellä vauhdilla pelin rullatessa olin pian saanut vallattua jo reilut 200 järjestelmää nimiini. Eri planeettojen kolonisointi oli toki hitaampaa, kun kohtuullisen iso osa vapaista elinkelpoisista järjestelmistä olivat kauempana rajojeni ulkopuolella, joten jouduin joko kitkuttamaan rajojani järjestelmä kerrallaan (~50 vaikutusvaltaa per outposti) tai täsmäomistamaan asuttavia järjestelmiä (~150 vaikutusvaltaa). Laske siinä sitten huviksesi pelatessasi, kumpi oli milloinkin parempi lähestymistapa.

Testailupeliini oli toukokuun lopulla pelaamani viimeisen session jälkeen kulunut 44 tuntia. Enkä ollut vielä keksinyt, miten sen voisi voittaa kun voittoehtojakaan ei ollut. Hupsista.