Peruselementtien parissa: neukkuvihreä

Hyvin monivaiheinen perusvärimaalaus

Aivan samalla idealla kuin millä pohjamaalasin erinäiset heitinauton osaset, maalasin ne pääosin vihreiksi. Tähän asti noudattelin siis maalausohjetta tai ainakin sen periaatetta. Väriksi valitsin aika ilmiselvästi Stalin-vaununkin kanssa tutuksi tullutta venakonvihreää (VMA 71017 russian green).

Runko ja moottori

Uralin runko ohjaamoineen nieli aivan käsittämättömän määrän maalia, eritoten tuo loppujen lopuksi kaikilta näkymättömiin jäävä alapuoli kaikkine vipstaakeineen ja yksityiskohtineen. Aloitin moottoritilasta ja jatkoin ympäri pyörien kohti puoliväliä.

Hetken mielijohteesta nappasin vähän eläväisempää vihreää (VMA 71093 field green) ihan vaihtelun vuoksi ja ruiskutin ohjaamon sisätilat sekä konehuoneen sillä. Moottorin maalasin taas epämääräisen googlekuvahaeskelun perusteella harmaalla (VMA 71050 light grey). Tässä välissä ymmärsin, kiitos kuvien, ettei moottoritilassa ollut kaikkea sinne kuuluvaa (tietenkään), mutta en toisaalta kokenut mieletöntä "no minäpä skrätsään ne tästä ohimennen"-kokemustakaan.

Jotenkin päätin myös, että alapuolelta katsoessakin moottori olisi harmaa. Samalla vaivalla maalasin myös vaihdelaatikon ja pätkät kardaaniakseleistakin ihan vain selkeää eroa osien välillä tehdäkseni.

Lisähärpäkkeet

Hytin kaverit eli ovet, konepelti, nokkaritilä sekä katto ja seiskarenkaan häkkyrä vaativat luonnollisesti kaksi kierrosta per pala, kun ne nähtäisiin kukin pahimmillaan molemminpuolisesti. Aikaahan tämä söi jatkuvasti kun en varovaisuuttani tohtinut maalata kääntöpuolia tuoreen maalin ollessa vielä kuivumassa. Parin taktisen sairaspäivän pitäminen olisi kyllä edistänyt tätä touhua aikalailla :p

(Ei, en harrasta tuota oikeasti, rauhoittukaa jo)

M-21 -raketinheitin

Kuormurin takaosaan tuli tuollainen työskentelyalue + lokasuojasto, jonka päälle heitin asennettaisiin. Tästäkin maalasin ylä- ja alapuolet erikseen. Takalamppujen koristelun jättäisin luonnollisesti aikalailla loppuun kaiken maalailun jälkeen.

Raketinheitin itse sai maalit pintaansa ja rupesi näyttämään asialliselta. Katveiden (ja oman puusilmäisyyteni) takia jouduin paikkaamaan heittimen yläpäätä toiseenkin kertaan.

Ylläolevaa kuvaa otettaessa olin jo käynyt maalailemassa kiertokaukoputken kumiosia ja paria muuta yksityiskohtaa käsin mustalla. Kyllä se rupesi oikeanlaiselta näyttämään.

Ohjaamon detaljointi

Valitsemastani lähestymistavasta johtuen maalasin ja säistin ohjaamon sisältä juuri tässä välissä. Seuraavaan vaiheeseen ehtiessäni en nimittäin enää voisi räveltää sisätiloissa ihan tuosta vaan. Maalasin penkkien pehmusteosat ruskealla (VMA 71041 tank brown) ja niiden "trimmit" toisella, vaaleammalla ruskealla (VMA 71038 camo medium brown).

Mittaritaulun näytöt kävin kaikki läpi mustalla (VMA 71057 black) ja myöhemmin tökin niihin pensselinkärjellä valkoisia merkkejä (VMA 71001 white) - ikään kuin noitakaan tultaisiin ikinä näkemään suljetun katon ja ovien läpi. Mustalla tuhratessani kävin myös läpi jäähdyttimen eteenpäin näkyvän osan, josta saattaisi ehkä nähdä vilauksen nokkasäleikön läpi.

Mustien osien jälkeen kävin polkimet, kepakot sekä ratin läpi mustanharmaalla (VMA 71056 Grey Black (nykyään Panzer Dark Grey)).

Moniosainen pohjamaalausprosessi

for kalikka in kalikat:

Kuten olen usein rutissut, päätin hoitaa tämän rottelon maalaamisen ja lopullisen kokoonpanon ehkä tavallisesta normaaliakin poikkeavammalla tavalla. Uralinrohjo kun oli sen verran omituinen rakenteeltaan (sulavalinjaisiin panssarivaunuihin tottuneelle meikäläiselle ainakin), päätin, että säästyisin hiusparkojeni raastamiselta, jos maalaisin isommat osakokonaisuudet erikseen ja liiskaisin ne yhteen sitten, kun ne eivät enää olisi toistensa maalaamisen tiellä. Joku guru olisi varmasti osannut maalata kaiken täydellisesti ja ongelmitta kokoonpantunakin, mutta minä olenkin tällainen huvikseni askarteleva huuhaa-amatööri, joten päätin toimia näin.

Tietysti jouduin maalaamaan näitä useammassa eri erässä siisteimmän lopputuloksen taatakseni. Aloitin kiinnittämällä nokkaritilän ja ovet teipinpaloihin, jolloin ne eivät lentelisi ympäriinsä ja en joutuisi arpomaan sormieni aiheuttaman katveen kanssa. Maalasin yhtenä iltana ensimmäiset puoliskot, seuraavana päivänä nappasin kuvan, flippasin palat nurinpäin ja pohjamaalasin pimeät puolet.

Vararengashäkkyrän maalasin noin 90-prosenttisesti kerralla ja korjailin edelliskerran pitelykohtani seuraavana iltana hyvin pikaisesti. Tämä kalikka oli sinänsä simppeli ja olisi kenties sopinut runkoon asennettavaksikin ennen mitään maalaamista, mutta se jotenkin haiskahti siltä, että se olisi ollut kuitenkin vähän liian paljon tiellä. Jätin sen siis irralleen ihan oman mukavuudenhaluni vuoksi.

Perusosa 

Kottero itsessään oli taas aivan mieletön pohjamaalattava. Vallankin tuo piiloon jäävä voimansiirtoviritelmä ja no, aivan kaikki tuolla alapuolella. Kaikki osat varjostivat toisiaan ja loput olivat muuten vain vaikeasti tavoitettavissa. Ei niitä silti voinut jättää yksinään, joten tärväsin aikalailla aikaa varmisteluun ja kaiken varalta useampaan kertaan ruiskimiseen.

Koko runko meni sekin parissa pitkässä sessiossa, joista ensimmäinen oli vaivalloisempi. Aloitin tietysti moottoritilasta, ohjaamon sisältä ja noin ylipäätään ajokin etupäästä. Kun olin maalannut sormeni nurkkaan eli rötväleen taka-akseleille asti, jätin sen kuivumaan. Maalasin loput pätkät tästä hyvin kyseenalaisesta kilkkeestä seuraavana iltana valmiiksi.

Lavetti

Loppuosat olivat aika simppelisti maalatut. Onneksi tajusin jo (vasta) tässä välissä, että varapyöränkin keskikalikka tuli maalata ja nappasin sen puoliskot äkkipäätä maalauspöydälle. Hoidin pohjamaalauksen kahdessa osassa taas kerran, sillä vallankin putkisto söi maalia kuin eläin. Samoin joku osa piti jättää puhtaaksi välttääkseni inhoja "märkä maali takertui tähän"-efektejä.

Osakokoonpano

Edistystä

Liimasin ohjaamokompleksin kiinni alustaan. Se asettui kiinni kohtuullisen nätisti. Jätin edelleen tuon etusäleikön irti niin, että saisin maalattua konehuoneen jotenkuten siedettävästi. Parhain lopputulos olisi varmaan tullut, jos olisin maalannut nämäkin osaset erikseen, mutta sitten olisin joutunut säätämään liima-maalisotkun kanssa siellä täällä ja se ei oikein viehättänyt.

Ohjaamon asettuessa paikalleen kyhäsin kasaan pakoputkiston ja liimasin nämä kohtuullisen monimutkaiset rakennelmat kiinni kotteron alustaan. Aikoja sitten poraamani reiät olivat hyvän kokoiset ja oikeilla paikoilla, joten asennusprosessi ei aiheuttanut lisää harmaita hiuksia.

Seuraavaksi siirryin varapyörän telineen pariin. Ohje kaipasi useampaa fotoetsilaattaa tuohon ulkokehälle pitämään vararengasta paikallaan. Minua moinen ei napannut, halusin pitää vararenkaan irrallaan vielä pitkään. Asensin niitä vain pari niin, että sain vielä ujutettua tuon renkaan paikalleen ja pois ilman riehumista. Häkkyrä itsessään oli kyllä siisti.

Taktinen valinta

Päätin rakentaa pari seuraavaa pääosakokonaisuutta irrallaan kuorma-autosta. Rakentaisin ne siis asennusvalmiiksi, pohjamaalaisin ne erillään ja räimisin vielä neukkuvihreälläkin. Vasta sen jälkeen asentaisin nämä viimeiset pääosat lavetilleen ja kävisin jonkunlaisen naamiokuvioinnin pariin. Mietin vähän, että katselisin vähän, miltä nuo Ukrainan osia valtailevat Vihreät Miehet sotakoneineen näyttivätkään. Tai sitten vain maalaisin jonkunlaiset enempivähempi hiekanväriset runnut muotoja vähän rikkomaan.

Näillä valitsemillani suuntalinjoilla jätin siis rengashäkkyrän omiin oloihinsa ja jatkoin taas seuraavan kohteen kohdalle. Ei sillä, että tietäisin kertoa, mitä rupesin rakentamaan, mutta laatikoita siihen ainakin rustattiin. Tuo tulisi sijaitsemaan vararengashäkkyrän takana, kuljetuskuntoisen raketinheittimen tuubien ulostuloaukkojen alla.

Siirryin tuon mystisen lootakokonaisuuden jälkeen viimeiseen puuttuneeseen pääkomponenttiin: M-21 kenttärakettijärjestelmään. Tätä olin jo odottanutkin, heitinputkisto kun olisi koko vekottimen kruunu.

Tuubien sivun ja korotuksen säätöosa oli kiehtova rakennettava. Siinä oli paljon tilaa säätää palojen asentoja, mutta kuten tuossa ensimmäisessä allaolevassa kuvassa näkyy, nivelkalikka lukitsi valitun asennon kiinni. Olin tylsä ja pistin koron nollille eli kuljetusasentoonkin sopivaan tilaan.

Kodin putkimies

Tähänastisten kokemuksieni perusteella pelkäsin tätä nelikymmenputkisen heittimen kokoonpanoa lievästi. Ovelasti vehkeen rakentaminen aloitettiin kolmella identtisellä kahdeksanputkisella rivillä, kunkin takapäähän tuli liimata raketin pyrstöpää. Olisin toki voinut jättää osan auki, mutta teinpä nyt täysin ladatun ja tulivalmiin heittimen, etteivät murkulat loppuisi kesken.

Aiemmin rakennetun kolmikon päälle tuli vielä yksi lähestulkoon samanlainen kahdeksanputkinen kalikka, mutta se erottui muista sillä, ettei sen päällä ollut kiinnitysreikiä lisätuubeille. Koko pakkaa sivuiltapäin koossapitämään tuli asentaa neliputkiset rivit (vai sarakkeet?). Tämän möhkäleen paino oli aika yllättävä, sillä se tuntui lähes painavalta käsissä.

Kuivuttuaan liimasin putkiston kiinni suuntauskoneistoon ja viimeiset koriste- tai tukipalat putkipaketin päälle ja ympärille. Seuraavana iltana asensin käsipeliä varten tarvittavat osat eli sivun ja koron säätämislaitteet sekä suuntaamiseen käytettävän PG-1M -kiertokaukoputken. Rupesi vähän harmittamaan, ettei sarja tarjonnut kaveriksi K-1 -kollimaattoria dioraamahenkisille... Ehkä se olisi työntänyt minut rajan yli.

Tässäpä nämä sitten olivat, oikeastaan. Seuraavaksi pääsisin pohjamaalaamaan ihan toden teolla.

Kuormurin hytti

Ohjaimisto ja ohjaamo

Sain viimeksi melkein koko pohjaosan valmiiksi, nyt liimasin viimeiset puuttuvat palaset kiinni. Ohjausviritelmän kiinnitykset, kumpainekin oli itsessään kolmiosainen hirvitys, menivät molemmin puolin nätisti kiinni eturenkaiden vastakappaleisiinsa ja lukitsi renkaiden asennon aikalailla suoraan. Näin oli odotettukin, eikä se mitään haitannut, kun en ollut dioraamailemassa.

Pienen tihrustamisen jälkeen oli kiva askarrella vähän vähemmän pikkutarkkojen osien kanssa, rupesin siis kasaamaan penkkejä ohjaamoon. Toki kuskin polkimet olivat mielettömän pienet, mutta siinähän ne menivät muun touhun ohessa.

Kuvastahan se ei taida juuri ilmetä, mutta hytin takaseinäosa koostui kahdesta palasta. Onnekseni takalasi (ja kaikki muutkin lasipalat tässä mallissa) tuli asentaa ulkopuolelta, eikä sisä- ja ulkopalojen väliin. Näin saatoin jättää läpinäkyvät palat huoletta pois tässä vaiheessa ja olla huolestumatta niiden maskaamisesta vielä pitkän, pitkän aikaa.

Kuskille oli tarjolla rimpularatti, käsijarrukahva, vaihdekeppi ja polkimet. Tuo pelkääjän eteen sijoitettu kepakko ei oikein auennut minulle, mutta oletin sen liittyvän rakettilavetin hallintaan. Tai sitten neukkujen käyttäjäergonomiakäsitys (kuskeista puhuttaessa) oli lähestulkoon brittien tasolla...

Kojelautaan tuli aivan naurettava määrä pieniä nappuloita ja tuohon puhaltimen säätöihin olettamaani kohtaan parit fotoetsipalat. Onneksi ne asettuivat nätisti aloilleen ilman turhaa riehumista. Sarja tarjosi kojelautaa varten siirtokuvan, mutta minähän en semmoiseen lähtenyt.

Tuohon keskelle kojelautaa tuli ovela kontrolliboksi, jonka olisi voinut jättää aukikin, mutta päätin mennä tässä ohjeen mukaan ja jätin sen kiinni. Pelkääjän paikalle tuli myös tuo mieletön häkkyrä, joka oli - taas arvatakseni - raketinheittimen suuntaus- ja laukaisulaite.

Päätin myös pistää ohjaamo-osan yhteen pakettiin ja maalata sen avonaisena (katotta, ovitta ja laseitta) parhaan taitoni mukaan. Ideanani oli siis minimoida varjonpaikat maalausta miettien, mutta samalla pitää maalauksen jälkeiset liimaukset minimissään.

Ulkopuolisena

Ovetkin tuli rakentaa sisä- ja ulkopuolista erikseen. Pareidoliani oli tuon oikealla näkyvän oven sisäpuolen kanssa väkevä, näin siinä kohtuullisen viihdyttävän kauhistuneen naaman.

Koesovitin ovia hyttiin (jotta näkisin jo nyt, oliko etulaita liimautunut liian vinoon) ja huvin vuoksi asettelin sen alustalle. Kai tästä vielä jonkunlainen kärry saataisiin aikaan.

Trumpan yksityiskohtien määrä oli kyllä miellyttävä, mutta hidastahan tämä oli. Ovien kahvoja liimaillessani mietin, että olin väkertänyt tätä Ural-kuorma-autoa jo parin viikon päivät ihan normaaliin tahtiin. Ei, tämä ei tosiaan ollut mikään "ravista laatikkoa ja valmista tuli"-Tamiya, ei lähellekään. Mutta mikäs sen kivempaa kuin tarpeeksi tekemistä tarjoava sarja?

Ovien salamakuviot olivat varmaan tekemässä kotterosta nopeamman tai nopean näköisen?

Sain vielä asennettua kotteron nokkaosat eli tuon moottoritilan kotelon sekä etulokasuojat ajovalokokonaisuuksineen. Etusäleikköä en liimannut kiinni, sillä arvelin sen olevan parhaimmillaan jälkiasennettuna sitten, kun hyttiosa oli jo lujasti kiinni alustassa. Ohjelehtinen tuputti asentamaan lamppujen lasiosat ja vilkut sun muut jo nyt, mutta ne saisivat odottaa vielä hyvän aikaa.

Liimasin myös tähän osakokonaisuuteen siitä puuttuneen snorkkeliröörin ja pari kyytiinkiipeämiskahvaa kopin takakulmaan. Sivupeilit jäivät odottamaan hippasen turvallisempaa hetkeä, ounastelin nimittäin, että tämän kiinnitysvaihe saattaisi olla niin pienille rimpuloille vähän turhan väkivaltainen elämys.

Neukkukuormurin rakenne

Tuntemattomilla teillä

Aloitettakoon heti tunnustuksella: minä en tiedä autojen (henkilö-, paketti-, kuorma-, rekka-, panssari-) mekaanisesta puolesta juuri mitään. Tai tiedän tasan sen, että niissä on tyypillisesti polttomoottori, vaihteisto ja renkaat - takavetoisessa jotain kardaaniakseliksi nimiteltyä, joka on lähinnä matkustajien jaloissa tiellä. Jos siis rutisen koko projektin ajan ihan puutaheinää, niin syy on tuossa: en minä ole tiennyt paremmin ;)

Runkotyöt

Aloitin Ural 375D:n rakentamisen alustan tikapuurakenteesta. Parin C:n mallisen teräspalkin väliin tuli asennella putkiloita ja joku jäähdyttimeksi tulkitsemani hässäkkä. Ohjeita manasin jo tässä vaiheessa: tuon roikaleen kiinnityspaikka ei ollut turhan yksiselitteisesti merkitty ohjeisiin - eikä palasista ihan suoraan kertonut, mihin se tulisi kytkeä.

Seuraavaksi ryhdyin rakentamaan ensimmäistä yllätysosaa: moottoria! Olin peräti järkyttynyt. OOB:nä yksityiskohtaisen oloisesti mallinnettu moottori. Katselin noita yläviistoon osoittavia kalikoita ja mietin, että tuohan on V-8 kaiken huipuksi (wikipedia varmisti arvaukseni). Muistin kyllä, että tykinvetäjiksi tungetuissa Krazeissa (KrAZ-255) oli bensa-ahmatit veekasit, mutta kaipa veli venäläinen käytti niitä muutenkin.

Vaan palataan asiaan: katselin rakennellessani noita etualalla näkyviä pyöriä ja mietin, että noisinhan voisi vetää hihnat jostain. Seuraavalla hetkellä silmiini osui ohjeen kohta PE-# eli hihnat oli toteutettu fotoetsiosina. Mitä ihmettä?

Vaihteisto oli aika simppeli kokonaisuus. Näiden yhteensaattaminen ja sovittaminen runkorakennelmaan oli oma shownsa, mutta lievällä kiroilulla ne vihdoin asettuivat aloilleen.

Tuo vaihteiston taaksen ilmestynyt mötti oli kai jonkinlainen voimanjakokilke, kun siitä jatkettiin akselia sekä eteen- että taaksepäin. Etu- tai kuusivetoon se kai liittyi, nimestään minulla ei ollut harmainta aavistusta.

Seuraavaksi sain rakennella jotain tasauspyörästöön liittyvää ja kai niissä oli joku differentiaalilukkoon liittyvä osanen. Pääasia oli se, että näiden kautta renkaisiin tuli vetoa tai ei ja ne joko olivat synkattuna keskenään tai sitten eivät (tämänkin idun ja toiminnan opin rentouttavassa Spintiresissä). Muoviosista ei ollut sen suurempaa sanottavaa, ne asettuivat yhteen oikein nätisti, vain tuon kardaaniakseliston kanssa joutui vääntämään ja arpomaan vähän enemmän, kun en ollut taas ohjeen kuvien perusteella täysin varma, mikä meni minkäkin alta ohi.

Allaolevan kuvan lisäputkilot (lähtivät noista mokkuloista kohti toisiaan ja taka-akselien kehdon keskuspalikkaa, mokkuloista katsojaan päin olevalla puolella) kai nekin jotain tekivät, tukivat jolleivät muuta.

Kärryyn tuli rakentaa myös räkkimäisesti asennettava ajoainetankki ja joku mystinen loota. Veikkasin sitä joko yleiseksi työkalulaatikoksi tai joksikin sähköviritelmäksi. Vaan arvailuahan tämä oli, enkä ollut ihan niin innoissani, että olisin ruvennut googlettelemaan Uralin saloja.

Eturenkaille tuli samanlainen tasauspyörästön pönttö kuin takapyörillekin. Tähänkin piti saada vedettyä pätkä kardaaniakselia ja taas kerran isoin ongelma oli arpoa tangon kulkureitti noiden muiden palikoiden lomassa.

Seuraavaksi pääsin rakentamaan renkaiden keskiöitä tai mitä hittoja ovatkaan. Takapyörissä ei ollut mitään kummallista, mutta nämä eturenkaat, nämä olivatkin jo oma juttunsa. Keskiöiden väliin tuli vapaasti heiluva kalikka akselia varten ja pari noista kalikoista näytti joltain jarrujen yksityiskohdilta. Isoin miettimisen paikka tuli noista ohjaustankojen kiinnitysosista, tulivatko ne nyt yksinään oikeisiin kulmiin, asentoihin ja kohtiin? Kai minä ne saisin vielä väkivalloin runneltua ojoon, jos jatkossa tulisi yhteensovittamisongelmia, mutta en ollut kovin luottavainen.

Jos olisin ollut dioraamamielellä liikkeellä, olisin varmaankin riemuinnut etupyörien artikulaatiosta vielä enemmän. Oli niiden kääntely nytkin ihan hauskaa, mutta oletin tässä vaiheessa, että ohjauspalikoiden asennuttua kaikki päätyisi kuitenkin lukituksi luotisuoraan.