Kuvionaamio

Värimaailman valinta

Flankerista oli tulossa sinisävyinen, koska tein MiG-29:n jo toisenlaisena (viherkeltaisena).

Mahapuoli

Ennen maalaamisen aloittamista teippasin moottorisuuttimien teräsosat suojaan. Tässä vaiheessa suojailu oli siinä, koska oleellisempaa siitä tulisi vasta kääntöpuolella, kun pilaamispotentiaali olisi mainittava.

Koneen mahapuolella ainoa väri tuli olemaan sinertävä. Olin käynyt innoissani hommaamassa tätä projektia varten taas lisää ruiskukelpoisia maaleja, joten pääsin nyt käyttämään niistä ensimmäistä. Kaikilla kolmella putelilla oli itselleni tässä vaiheessa tuntemattomat etumerkinnät (AMT, AN jne), jotka selvisivät pikaisesti neuvostoliittolaisiksi RLM-vastineiksi.

Asiaan. Olin aloittamassa koneen mahan ja kaiken siihen kiinnitetyn maalaamista. Valitsin tähän tarkoitukseen sinertävänharmaata (VMA 71318 AMT-7 Greyish Blue).

Maalausprosessi oli miellyttävän nopea ja helppo. En hoksannut räimineeni maalia liian läheltä, välttäen turhan usein maalaamisiani vaivanneen lammikoitumisen. Luonnossa ja paljailla silmillä mulkoiltuna tämä harmahtava sininen oli paljon nätimpi kuin allaolevissa kuvissa, ledilamppujen ja puhelimen kameran yhdistämä vähän hailakka sävy.

Referenssikuva kuviolle

Kuvahain flankerin sinisiä naamiokuvioita. Valtaosa tuloksista oli digicamoja, jotka olisivat voineet olla kivaa tehtävää taas, mutta ajattelin kokeilla vapaan käden huitomista. Allaoleva kuva tarjosi tässä nimenomaisessa projektinpoikasessa inspiraatiota, ei tiukkaan noudatettavaa esimerkkiä. Mutinoitani aiemmin harmikseen lukeneet eivät varmaankaan yllättyneet.

[LÄHDE]

Yläpuolen perusväri

Pidin pohjapuolen siniharmaasta, joten päätin käyttää sitä myös naamiokuvion itsensä lähtökohtana. Kaksi muuta aiemmin shoppailemaani maalia saivat toimia muina kuvion väreinä. Teippasin moottorisuuttimet taas suojaan ja ryhdyin peittämään pohjamaalattua yläpintaa.

Mielenkiintoisesti näissä yläpuolen pohjavärikuvissa tuo siniharmaa näytti paljon oikeammalta kuin edellisissä alapuolen vastaavissa. Nyt Flanker oli kauttaaltaan taivaansinertävä - ohikiitävän hetken ajan.

Naamiokuvion kakkosväri

Muotoa rikkomaan ruiskin erinäisiä alueellisia toisenlaista siniharmaata (VMA 71319 A-28M Greyish Blue). Kovin suurta kontrastia näiden kahden värin välillä ei ollut, mutta kyllä ne toisistaan poikkesivat. Tämä toinen väri oli hitusen vihreämpi. Ehkä se olisi toiminut hyvänä pohjavärinä sekin.

Yleisesti ottaen en suunnitellut tämän koneen naamiokuviota sen suuremmin. Halusin rikkoa muotoja jonkin verran, mikä näissä tarkoitti lähinnä sitä, että pitkulaisiin kokonaisuuksiin maalailin erisorttisia runtuja ja kulmikkaampien osien nurkkiin tai pidemmille sivuille ruimin jonkunsorttisia alueita. Nyt kaksi erilaista siniharmaata eivät tarjonneet kovin tehokkaita työkaluja koneen muotoja vastaan, mutta eipä kaikkien naamiokuvioiden tarvinnut olla korkeakontrastisia.

Korostusväri

Kuten todettua, kun kaksi pääväriä (joilla olin kattamassa suurimman pinta-alan) olivat vähintäänkin veljeksiä, niistä vähän selvemmin poikkeava väri oli tervetullut vähän pilkkomaan kokonaisuutta. Tähän tehtävään päätyi yksi vaaleansininen (VMA 71317 All Sv. Gol Light Blue).

En maalannut vaaleansinisellä kovin isoja pinta-aloja, vaan koetin nyt käydä entistä enemmän kulmiin ja luonnolle liian kookkaisiin suoriin pätkiin. Edelleen maalasin ilman tiukkaa suunnitelmaa, etenin fiilispohjalla.

Kuomupalat ja pohjamaalaus

Läpinäkyvien osien loputon tuska

Intomielisenä en muistanut, mitä manasin viime kerralla askarteluveitseni terävyydestä. Onneksi lasinpalasten raamit eivät olleet monimutkaisuudella pilattuja.

Tajusin sentään vilkaista ohjeet ja valurangat ennen liiman esiinkaivamista. Läpinäkyvässä rangassa oli neljä osaa: kaksi ohjaamolasia, tähtäinhäsmäkkä ja joku laskeutumisvalolta vaikuttava, mutta jolle en löytänyt ohjeesta asennuskohtaa.

Liimasin tähtäinkilkkeen kojelaudan päälle. Ehkä se meni myös oikein päin.

Tapani mukaan erikeepperöin lasit kiinni sekä koneeseen että toisiinsa. Harhakuvitelmani kaikkien rakojen liimallasotkemisella oli se, että näin tukkisin ylimääräiset aukot, jotten ruiskulla räimiessäni täyttäisi vaivalla maalattua ohjaamoa ties millä sotkulla.

Pohjamaalaus I

Aloitin pohjamaalauksen koneen yläpinnoilta, koska ounastelin sen olevan se hankalampi tapaus kiinnipitokohtien takia. Pohjamaalini on ruvennut vaikuttamaan ehkä vähän iäkkäältä, kun se on ruvennut ajoittain hiutaloitumaan kesken maalaamisen. Pyrstösiipien kanssa taisin jossain kohdassa pitää ruiskua turhan lähellä kohdetta, kun sain aikaan ärsyttävän lammikkoefektin. Ehkä sen saisi hiottua pois ja uudelleenmaalattua ennen oikeaa maalausta.

Pohjamaalaus II

Spoileri: pohjamaalia koneen pohjalle räimiessäni innostuin sohottamaan moottorisuuttimia teräksisiksi (VMA 71065 Steel). Ties miten kohelsinkaan, mutta näpäytin näemmä toisen röörin irti koneesta ihan tuosta vaan. Simpura.

Flanker-pääkokoonpano 3/3

Eipä siitä paljoa puuttunut

Kiitos ajoitusten, kolmannelle ja viimeiselle oikealle rakennussessiolle jäi vain muutama hassu palanen asennettavaksi. Ensimmäinen niistä oli toinen päälaskeutumistelineluukku, joka ei pienen veistelynkään jälkeen istunut koloonsa ihan niin kuin minä kuvittelin.

Moottorien ilmanottoaukkojen alemmille ulkolaidoille piti kiinnittää yllärievät (edelleen strake), joita en niitäkään ollut ikinä huomannut missään kuvassa tai 3d-mallissa. Eipä sillä, että olisin tiennyt sellaisiin kiinnittää huomiota muutenkaan, kuten tämän projektin teema on tuntunut olevan.

Kiitos suljettujen luukkujen tässä vaiheessa jäljellä oli enää ohjusten kiskojen asentaminen. Näitä tuli asennettavaksi kuusi kappaletta, kohtuullisen kiehtovalla asemoinnilla: kaksi jonoon keskelle pohjaa, moottorien alle yhdet ja siipiin viimeiset.

Wikipedia puhui kymmenestä ripustimesta, tästä puuttuivat siis siipien joko sisemmät tai ulommat, minen tiennyt sanoa, kummat. Siivenkärkien piti olla ohjuksia kantavat niidenkin, mutten ollut kokeilemassa asentaa niihin mitään, joten minun näkökulmastani periaatteessa pari palaa asennuspisteineen puuttui, mutta niitä varten ei ollut ohjuksiakaan rakennettavana, joten samapa se.

Minun amatöörisilmiini kaikki kuusi palaa olivat aivan samannäköiset, vaikka teknisesti niiden pitäisikin olla eri sorttia, koska koneen yleisaseistukseen kuuluvat R-27:t ja R-73:t ilmeisesti iskettiin vastaavasti AKU-470 / APU-470 ja APU-73 -kiskoihin - mutta kuten pikavilkaisulla valurankaan ilmeni, kaikki sarjan ohjukset olivat samaa mallia erimuotoisilla kärjillä, ei tällä ollut varmaan sitten mitään väliä. Näistä lisää ensi kerralla.

Flanker-pääkokoonpano 2/3

Mielenmuutoksia linjastolla

Oleellisimmat puuttuvat koneen ulkonäköön mainittavasti vaikuttavat palat olivat pyrstösiivet (alan ihmisille ennemminkin sivuvakaajat), jotka kenties sain kiinni suoraan. Jollen, silmäni olivat kierossa.

Koneen pohjapuolelle, kiehtovasti moottorien ulkolaidoille pituussuuntaan tuli pari olettaakseni kiinteää ohjaussiivekettä tai ilmanohjainta - oletin näiden olevan vähän niinkuin F-16:n pohjaan laitetut siivekkeet. Englanniksi termi oli strake, suomennosta en pikaisesti löytänyt. Aikamoiset mörssärit nuo moottorit kyllä olivat, vaikuttavat suorastaan.

Olin miettinyt tarkkaan, miten oikein etenisin juuri tässä kohdassa rakennusprosessiani. Kaikki se ajettiinkin pyytämättä ja yllättäen suoraan /dev/nulliin kun viipaloin ylimääräiset lirpakkeet laskutelineluukuista irti ja mätkin sekä nokkaluukun että oikean pääluukun pysyvästi kiinni.

Tietenkin aloitin sovittelemalla niitä paikoilleen ennen ensimmäisenkään muovipalan irtileikkaamista, älkää huolestuko! Vasemmanpuoleinen luukku jäi seuraavalle sessiolle, koska en halunnut ruveta hosumaan kiireessä.

Yläpuolelle en ollut tehnyt sen kummempia lisäyksiä tuplapyrstön asentamisen jälkeen, ilmajarrun toki liimasin kiinni ohjeita noudattamatta. Kai sen olisi voinut auki tai osittain aukikin asentaa, mutta pilotittomassa koneessa nämä lentotilat jotenkin aina ovat tuntuneet vähän pöhköiltä - mutta tämä on, kuten aina, vain oma ongelmani. Pilotin hartioiden taakse tuli jokunen pitot-putken näköinen piippu, jotka saattaisivat peräti olla putoamatta irti maalausvaiheessa.

Tässä taas yksi syy, miksi en nauti lentävien vehkeiden rakentelusta yhtä paljon kuin tankeista: harrastuneisuuteni ei yksinkertaisesti ole riittävän laajaa ja/tai syvällistä, että tietäisin, mistä himmelistä kulloinkin puhutaan ja mikä ja miksi mikäkin käkätin on. Saattaisin jättää asentamatta tai asentaa tyystin väärin jonkin elintärkeän vipstaakin ihan vain silkkaa tietämättömyyttäni :D

Flanker-pääkokoonpano 1/3

Muotoa hakemassa

Ohjaamon valmistuttua minulle kelpaavaan kuntoon saatoin jatkaa rakentelun parissa. Kuten tuttua, yleisesti katsottuna lentokoneen virtaviivainen, sulavalinjainen muoto on lähinnä ahdistanut kun palat eivät ole yleensä asettuneet käsissäni kuten pitäisi, enkä ole ikinä nauttinut niiden kanssa painimisesta ja ylettömästä vääntämisestä. Varauduin operaatioon siis myös teipin ja pyykkipoikien kera.

Puolikkaat yhteen

Kun olin jo liimannut ohjaamoammeen runkopohjaan kiinni, yksi oleellisista ongelmista oli jo poissa päiväjärjestyksestä - paitsi jos olin liimannut sen vinoon, korjaaminen olisi tyypillistä ärsyttävämpi. Arpa oli heitetty, tuumasta toimeen.

Yllättävästi puolikkaat istuivat paikoilleen nätisti ja oikuttelematta. Puristin pari irvistävää kohtaa tiukkaan kiinni ja vedin teipit niitä painamaan, jotta pääsisin itse tekemään jotain motivoivampaa liimauksien kuivuessa.

Ilmanottoröörit

Ilmanottoaukot, nuo koneen pohjalla pituussuunnassa matkaavat kulmikkaat putkilot, eivät nekään asettuneet poikkiteloin tielleni. Niiden sisäpuolelle tuli pienet luiskapalat, jotka näyttivät silmäillessäni ja kuivasovitellessani vähän alamittaisilta, mutta mitäs minä noista tiesin. Siistit niistä tuli ja se riitti minulle.

Ovelasti kilkkeitä ei asennetukaan tiukasti kiinni koneen mahaan, vaan niiden ja pohjan välissä oli pienet korotuspalat (kts. ylemmän kuvan vasen laita,  nuolenkärkimäinen kohouma). Epämääräinen muistikuvani MiG-29 -projektista sanoi, että se oli erilainen kone, mutta tämä ei toisaalta olisi ensimmäinen kerta kun muistoni olisivat korruptoituneet ajan saatossa.

Saturn AL-31F

Moottorien peräpäät olivat seuraavana ohjelmanumerona. Nämä rakentuivat kolmesta osasta: pohjalle tuli jälkipoltinosakiekko ja peräti kahdesta sylinteristä yhteenkasattava suutinkompleksi.

Onneksi maltoin kuivasovitella kiekkoja aina ennen liiman esiintuontia, koska runko ei ollutkaan niin siisti kuin olin kuvitellut. Ensimmäinen istui kuin tatti, toinen koetti asettua useita asteita vinoon. Parilla veitsenheilautuksella kaikki oli kuitenkin kunnossa.

En tiedä, monkeenko kertaan tarkistin ja testasin, että ihan liian samannäköiset putkiparit menivät oikeaan järjestykseen ja vielä toivottavasti oikein päin. Ainakin ne päätyivät molemmat samalla tavalla väärin, jos en taas hanskannut näitä kummajaisia.

Siivet

Pääsiivet olivat aika yllättävät, positiivisella tavalla. Ne asentuivat moitteetta ja olivat muutenkin sangen kohteliaita palasia. Takasiipipala oli aika hassu, kun niihin piti lisätä yksi lisäväkänen. Sillekin oli oletettavasti oikein hyvä selitys tosimaailmassa, tietenkin.

Sehän rupesi jo näyttämään lennokilta jo puolilla siivistään. Toisen setin asentamisen jälkeen sainkin jo miettiä, mitä jätän mihinkin tilaan maalausta silmälläpitäen. Tätä kirjoitellessani olin sitä mieltä, että jättäisin laskutelineet luukkuineen kiinnittämättä pohjaan, jotta saisin maalattua laskutelinekuilut ja laskutelineet kokonaan valmiiksi ilman perinteikästä "miten tuonne muka enää mitään mahtuu maalaamaan?"-vaihetta.

Neukkuohjaamo II

Maal, maal, maalia pintaan

Ensimmäinen ajatukseni oli maalata viimeksi rakentamani ohjaamokokonaisuus ja ylärunkopuolikkaan ohjaamonpuoleiset sisäpinnat ensin ihan raa'asti jadenvihreällä ja käsitellä sitä sitten tilanteen mukaan. Ideani oli muuten hyvä, mutta vuosien varastoinnin jälkeen maalini olikin kuivunut purkkiin kuin taskullinen ratasepeliä. Kokeilin korvata sitä vähän vihreämmällä goblin greenillä mutta sekin oli jotenkin väärinkäytettyä ja käyttäytyi lähinnä huonona litkutusmaalina. Gnaah. Ei olisi pitänyt kokeilla, mutta kun kokeilin kuitenkin.

Pilotin kojelaudan päällisen maalasin vaalealla harmaalla (VMA 71276 USAF Light Grey) tähän väliin. Sitäkin ounastelin tuunaavani vielä myöhemmin.

Pohjavärimiksaus

Ennen lisäpelleilyä liimasin ohjaamopalikkani koneen alarunkoon. Ajattelin, että saisin sen näin maalattua kuitenkin kaikkein siisteimmin.

Sotkin keskenään sinistä (VMA 71111 UK Mediterranean Blue) ja vähän vihreää (VMA 71017 Russian Green 4BO) ja maalasin sillä kaikki yllämainitut osat. Heittoistuimen jätin aikalailla oman onnensa nojaan vielä tässä välissä.

Sävytystä

Erään Warhammereita aiemmin huvikseen kyhäilleen työkaverin kanssa väreistä juteltua esiin nousi Graniittitalossa oleva GW:n puoti. Muistin, että Citadelin valikoimassa oli joskus semmoinen väri kuin Hawk Turquoise ja mietin, että se sopisi tähän hommaan aika hyvin.

Vaan olivathan ne taas vaihtaneet linjastonsa nimiä ja tyylejä taas sitten viime kerran. Napsin mukaani kaksi purtiloa, joiden mietin sopivan jotenkin mielikuvaani. Sudin aika rankalla otteella koko aiemmin omalla maalimiksilläni vedellyt alueet uusiksi toisenlaisella sinisellä (Citadel "Layer" Ahriman Blue).

Vähän vaihtelua paneeleihin lisätäkseni maalasin mittaritaulusta pari erikokoista aluetta vaaleammalla sinisellä (Citadel "Layer" Temple Guard Blue) toimittamaan "no tähän nyt vaihdettiin tuollainen moduuli ja se nyt sattui olemaan eri maaleissa, älä kitise siellä"-palan virkaa. Olin vähän mietiskellyt vihreän litkun käyttämistä, mutta ajattelin, ettei se ehkä sopisi kuitenkaan tähän vaan todennäköisesti pilaisi osaston lopullisesti.

Kojelauta ja säätimet

Malli oli selkeästi itseänikin iäkkäämmästä koneesta tehty, kuten lähinnä pyöreistä mittaritauluista ilmeni. Kaikki moderni humpuuki, kuten monitoiminäytöt ja suuret paneelit loistivat poissaolollaan. Ei sillä, että nämä pikkuskaalan koneet olisivat ikinä hypänneet silmilleni hyvässä tai pahassa mittaritauluillaan (minulla oli jostain syystä olo, että nuo taulut olivat aina ihan samannäköiset, oli kyse mistä koneesta tahansa...)

Halusin lähinnä tehdä siitä suunnilleen sinne päin -henkisesti oikein eli sellaisen, johon saatoin itse uskoa pikavilkaisulla. Jos lasin läpi ikinä edes näkisi mitään siitä, mitä olin mennyt tekemään.

Referenssejä

Käytin jonkun hetken kuvahaun parissa etsien asiaanliittyviä kuvatuksia. Napsin mielestäni oleellisista kuvista kopiot talteen ja laitoin linkin lähteeseeni jokaisen kuvatekstilohkoon. Eiköhän noilla pärjättäisi.

[LÄHDE]

[LÄHDE]

[LÄHDE]

[LÄHDE]

[LÄHDE]

Todellisuutta matkimaan

Aloitin siitä ilmeisemmästä toimenpiteestä eli maalasin keskelle mittaritaulua vertikaalisen valkoisen viivan (VMA 71279 Insignia White) ja pari horisontaalista viivanpätkää mittariosakokonaisuuksia jakamaan, viivat jotka eivät todennäköisesti erottuisi vähänkään kauempaa. Pystyviivan idea oli ymmärtääkseni se, että ties mihin syöksykierteisiin tai sakkauksiin päätyvän pilotin kaaliin oli piesty ajatus "tasaa keppi tuohon viivaan".

Seuraavaksi maalasin kaikki mittaritaulun ja käsinojien kohoumat ja nypykät mustiksi (VGC 72051 Black). Mustiksi päätyivät myös joikkarin tyvi ja se kohta, josta pilotti tarrasi kiinni ja lisäsin vielä pari täplää kahvan yläpäähän esittämään hattukytkinta ja nappulaa. Heittoistuimenkin päätin maalata yksinkertaisesti mustaksi, vaikka mietin hetken tekeväni siitä neukkuvihreän. Penkki oli perinteisen askeettinen, joten en ruvennut maalailemaan siihen mitään vaaleampia haarniskoita tai vöitä, joita noissa referenssikuvissa oli näkyvissä.

Viimeiseksi koristelin paria mittaria ja nappulaa punaisella (VMA 71085 Ferrari Red) ja tökkäsin ilotikun kärkeen yhden punaisen täplän jonkinsortin liipasimeksi. Tokkopa niitäkään tuolta ikinä erottaisi, mutta kuten aina, kyllä ne sinne päätyivät. Hassu juttu näissä 1:72 lekoissa on muuten ollut se, ettei niihin ole ikinä mallinnettu noita heittoistuimen laukaisuhantaakeja, mikä olisi ohjaamossa kohtuullisen näkyvä yksityiskohta.