Lakat ja dekaalit

Täsmälakkaus kirkkaana

Perinteikkäästi kävin kaikki yleisalueet läpi, joihin olin aikonut turhautua ja käsittelin sen kirkkaalla lakalla (Vallejo Gloss Varnish). Olin valinnut paikat kolmelle punatähdelle, sekä konenumerolle että ilmanottoaukkojen varoitusmerkinnälle. Samat sekä oikealle että vasemmalle puolelle konetta tietenkin.

Pilotin kylkeä pitkin kulkeva koneen numero saattoi olla peräti nelinumeroinen, jos pelkkää horisontaalitilaa katsottiin ja siirtokuvat olivat kookkaahkoja. Läpyskässä oli vain yhdelle nimenomaiselle koneelle pieni numerosetti myös sivuvakaajiin, ohjaamon viereen oli ilmeisesti tarkoitettu käytettävän melkein ihmisen torson korkuiset numerot. Tämän valinnanvaraa kavensi se, että valitsi sitten punaiset tai siniset numerot, niitä oli vain 0-9 per kylki eli vaihtoehtoja oli rajallisesti.

Alkuperäinen ideani ei ollut sisältänyt ilmanottoaukkojen varoitusraitoja eikä kaikkia noita paria tusinaa pikkuneliötä ja muuta prötöä. Muutin perinteikkäästi mieleni punakeltaisten varoitusraitojen kanssa, koska ajattelin, että ne saattaisivat sekä käyttäytyä kunnolla että tuoda oleellistä pikkulisää ilman hermojen menetystä. Toivossa oli hyvä elää, tosin olen ollut tässä tilanteessa jo aivan liian monta kertaa ja pettynyt kutakuinkin aivan yhtä usein.

Kurjat vesitarrat

Aloitin punatähdistä, koska ilman kansallisuustunnuksia koneesta uupuisi jotain aivan oleellista. Jos jo ne menisivät myttyyn, lopettaisin siirtokuvatuspelleilyn siihen.

Suureksi yllätyksekseni punatähdet putosivat paikoilleen kauniisti ja kiroilematta. Ne näyttivät mainoilta ja olin perin tyytyväinen. Seuraavaksi asettelin ilmanottoaukkojen varoitustarrat kiinni, koska niiden kanssa ei tarvinnut suunnitella tai valita mitään, vaan vain liiskata ne kohdalleen. Molemmat näistäkin tekivät mitä pitikin.

Näiden vakio-osien jälkeen pääsin yksilöimään koneeni. Ajattelin ensin tekemällä tilasyöpön 1024 tai 2048 mutta koin, että nelinumeroinen olisi liian paha tilasyöppö, joten kolminumeroinenkin olisi ihan ok. Näissäkin olin ottamassa käyttöön jonkin kahden potenssin, mutta kun 512:ta aloittaessani vitonen meni solmuun ja pilasi myös automaattisesti 256:n, en halunnut riskeerata vielä 128:lla, joka olisi kaventanut jämänumerot tylsästi satunnaisgeneraattorille, päätin lopuksi ottaa käyttöön klassikon: 64.

Muuten hyvä idea, mutta ensimmäinen kuutonen meni taas sekin pilalle. Oli selvää, että olin turhautumassa hyödyllisyysasteen yli (tai ali) ja halusin vain tämän alta pois, jotta voisin heittää loput dekaalit samantien kierrätykseen. Käytettävissäni oli epämääräinen määrä numeroita, joista otin vihdoin viimein erikseen numerot 2, jos ei muuta, niin tämä kuvasti sitten toista venäläishävittäjääni, kun mitään sen huvittavampaa Zvezvan dekaalit eivät suvainneet myötävaikuttaa.

Tietysti toinen kakkosistakin meni vähän ruttuun ja niiden asemoinnitkin olivat mitä olivat, mutta en enää jaksanut välittää. Kaikesta mesoamisestani huolimatta en ole näköjään vieläkään oppinut.

Mattalakkaa kuvien päälle

Ihan riittämiin kuvien kanssa turhauduttuani peittelin kaikki kirkaslakka-alueet Tamiyan mattalakalla ja jätin kuivumaan. Seuraavan iltapäivän tarkistuksen perusteella lopputulos oli kelvollinen, jos kohta sopivasta kulmasta kurkittuna kirkaslakkapohjaiset kohdat näyttivät vähän erilaisilta.

Säistystuokio numero 2

Yläpinnat

Litkutin moottorien nyt kivan kuluneet kirkkaahkot metallipinnat ruskealla (VMW 76513 Brown) samoin kuin alarungon puolella. Lopputulos litkutuksen jälkeen oli miellyttävästi elämää nähneempi.

Rungon itsensä litkukäsittelin samalla tavalla kuin alarungonkin, pensselöin harmaata (VMW 76516 Grey) ympäri konetta ja pyyhin sitten isoimpia pois, samalla maalia uriin painaen. Pidin lopputuloksesta edelleen. Ohjaamolasien kanssa olin ollut tarpeeksi varovainen, enkä nähdäkseni ollut sotkenut laseja kelvottomiksi.

Tuuletusritilät

Refekuvissa oli hypännyt useampaan kertaan silmille tuo erityisesti koneen oikealla kyljellä olevien ritilöiden tumma lookki. Tökin ne mustiksi mustalla litkulla (VMW 76518 Black) ja jälleen pyyhin isoimpia pois, tämän kanssa lopputulos ei ollut ihan yhtä kiva kuin aiemmin, tietysti pitkälti mustan värin ominaisuuksien ansiosta.

Alapuolella ilmanottoaukkojen alla olleet isot ritilät mustalitkutin myöskin. Nyt lentävä vempain näytti kohtuullisen pitkälti siltä mitä esimerkkikuvatkin ovat esittäneet, noin yleisesti ainakin.

Hoksasin tässä vaiheessa tarkistaa vielä kerran, etten ollut jättänyt mitään tekemättä. Löysin nyt pelikaaniseipään sekä ohjeesta että valurangasta. Liimasin sen koneen nokkaan kiinni ja maalasin sekä sen että pari paikkamaalattavaa kohtaa sillä ankeammalla siniharmaalla (VMA 71319 A28M Greyish Blue).

Säistystuokio numero 1

Rauhallisemmat metalliosat

Teräksenväriset, kirkkaat ja puhtaat moottoripalat olivat sivat varmaan sopineet vielä tehtaansa hihnalla kulkevaan koneeseen. Kuivaharjasin todella rankasti kaikki osat gunmetal greyllä.

Näyttivät vähän uskottavammilta ja eläneemmiltä näin päin. Toki olisin voinut alunperinkin maalata koko roskan gunmetalilla, vaan kun visioni oli saada vähän tylsästä gunmtalista vähän elävämpi jollain kirkkaammalla metallilla sen alla. Makuasia se kai taas oli.

Litkutusta

Litkutin metalliosat ruskealla (VMW 76513 brown) tuodakseni niitä vielä vähän alaspäin kiiltoasteikolla. Ajattelin, että ruskea olisi tähän malliin sopivampi efekti kuin ehkä useammin metallisoien litkuttamisessa käyttämäni musta.

Olin kuvitellut tai todennäköisemmin muistanut väärin, että minulla oli varastossani Vallejon Model Washeista vaaleille maalikuvioille tarkoitettua tuotetta, mutta useampaan kertaan koko setin läpikäytyäni jouduin myöntämään myös itselleni, ettei sitä sitten ollutkaan hyllyllä odottamassa.

Käsittelin koneen pohjapuolen jo jokusessa malliprojektissa käyttämälläni harmaille ja tummille ajokeille tarkoitetulla litkulla (VMW 76516 for grey & dark vehicles), jonka lavean levittelyn jälkeen pyyhin enimmät maalit pois.

Pohjapuoli oli melkeinpä kokonaan nyt maalattu, noita ilmanottoaukkojen alapuolella olevia räppänöitä pitäisi ilmeisesti vielä tummentaa huolella ainakin referenssikuvatusten perusteella. Siihen ajattelin käyttää ihan vain mustaa litkua ja tyytyä siihen.

Mietin ajoittain jo seuraavia askeleita. Siirtokuvista punatähdet ja kenties konenumerot tulisivat varmaan käyttöön, kaikkia sairaita pikkumerkkejä tuskin suostuisin edes yrittämään, koska siirtokuvien kanssa tappelusta on aina tullut lähinnä huonolle tuulelle.

Niihin liittyen muistelin lukeneeni rss-feedeissäni jonkun blogipostausta jostain vekkulista scifi-aluksesta, jonka dekaaleja tekijä oli säistänyt kevyesti kynäruiskulla maalaamalla niidenkin päälle pohjaväriä. Kyseessä oli hiekanvärinen kiituri tai hävittäjä, joten tässä mallissa se ei taaskaan toimisi, kiitos naamiokuvion. Toki voisin aivan loppuvaiheessa, ennen mattalakkaamista, filtteröidä koko koneen (taas kerran) tomulla (VMA "Dirt") vaikka se vaatisi taas yhtä ohjaamolasiensuojauskierrosta.

Moottorikoteloiden lisämaalaus

Uusi maalipinta

Vasta kun olin täysin varma siitä, että teippaukseni olivat suojaamassa aivan kaiken niin tarkkaan kuin tarvitsin, saatoin jatkaa eteenpäin. Ruiskutin paljaaksi jääneet osat teräksisiksi, kuten moottoripalikat aiemmin. Yläpuolen maalaaminen oli yksinkertaisempaa, joten se huolestutti aavistuksen verran vähemmän kuin koneen alapuoli. Tosin, jos alapuolella jokin olisi mennyt oikein rumaksi, uudelleenmaalaus yhdellä värillä olisi paljon helpompi korjaustoimenpide kuin uusi naamiokuvio-osio.

Rrrrraps!

Riivin teipit irti. Lopputulos oli tyydyttävä, ylimenoja en hoksannut ja vain pari alimaalattua osaa huonosti näkyvissä paikoissa. Ne olisi korjattavissa käsipelillä aika helposti.

Koneen alapuolen efekti oli erikoinen. Ehkä tähän oli joku yksinkertaisesti vain käytännöllinen syy, mutta mallistapa se ei käynyt ilmi. Kovin silmiinpistävähän tämä teräspinta oli, mutta sitä ei oltu katsomassa pitkään.

Takaisin maskilinjastolle

Uusiksmen'

Ryhdyin sävyttämään moottorien suuttimia gunmetalilla kuivaharjaamalla, kun yllättäen muistin vilkaista uudelleen referenssikuvatuksiani.Naamiokuviointini jatkui mallissani ihan irtoröörien kiinnityspisteeseen asti (kuva 1), kun taas luonnossa tavatussa lentelijässä metallipinta/vast. jatkui aika paljon pidemmälle koneen yläpuolella (kuva 2). Simpura. Kai tämä oli jo sen sortin käpy, että se tuli fiksata?

[LÄHDE]

Pohjapuolella lookki oli veikeästi erilainen, palapeliefekteineen. Eiköhän tuo hoituisi.

(c) Pavel Vanka [LÄHDE

Vainoharhaista teippailua

Olin luottavainen siihen, että tämä olisi aika nopeasti kasassa. Nyt vain piti pitää huoli siitä, että kaikki ympäröivät alueet olivat todellakin hyvin suojattuja ennen maalausprosessin uudelleenaloittamista.

Koneen yläpuolelta aloitin rajaamalla moottorien suojakalikoiden etupäästä linjaamalla yhden paneelirajan mukaan kohdan, jossa naamiokuvio katkesi. Sitten taistelin pitkittäiset teippipätkät muutamassa osassa kurvien takia rungon ja moottorisuojan taiteosaan, painelin ne tiukasti kiinni askarteluveitsen tylsällä puolella. Sivuvakaajien ja moottorien väliin jäänyt osa oli luonnollisesti vaikeampi kuin moottorien välinen osuus.

Pohjapuolelle tein maskaukset muuten samoin, mutta leikkelin pituussuuntaan pari teippisuikaletta tuomaan aiemmin mainitsemaani palapeliefektiä. Toisin kuin referenssikuvassa, en ollut maalaamassa tätä moottorien ja sinisen pohjan väliin jäävää kookkaahkoa pinta-alaa harmaaksi. Minusta se ei ollut oleellinen asia.

Vympelit

Ohjussetti

Valuranka toi kuusi ohjuksenpötkylää, kahta eri varianttia. Neljä niistä oli teräväkärkisiä ja kaksi pyöreänokkaisia, mutta muuten niissä ei ollut eroa. Päätin kokeilla tehdä ohjusten maaalaamisesta itselleni hieman helpompaa tekemällä mahdollisimman paljon niille kun ne olivat vielä kiinni rangassaan.

Kalikat eivät olleet suoraan laatikosta valmiita, vaan niihin piti liimata pari puuttuvaa isoa ohjaussiivekettä. Jäin vielä tässä välissä miettimään, pitäisikö rakettimoottorien suuttimet kairata auki vai jättää oman onnensa nojaan.

Pohjamaalissa

Ohjusten pohjamaalaamisesta ei ollut paljoa sanottavaa: maalasin ne valkoisella pohjamaalilla ja jätin kuivumaan. Ajattelin jatkaa vielä sen verran, että maalaisin ne seuraavalla kerralla perusvärillä ja sen jälkeen viipaloida murkulat irti tuunailua, korjailua ja yksityiskohtien maalaamista varten.

Referenssejä

Kevyen kuvainmetsästyksen perusteella kepakot saattoi maalata aikalailla raa'asti valkoiseksi ja joko jättää siihen (ilmeisen yleinen ratkaisu) tai sitten lisätä vähän korostuksia sinne tänne. Jossain näin etukanardit niin, että kaksi vastakkaista siipeä olivat valkoiset ja niiden vierekkäiset taas mustat/tummanharmaat, sama pyrstösiivissä. Tai sitten kanardien johtoreunat olivat valkoiset, loput tummanharmaata. Jotkin siipiversiot taas eivät olleet tummanharmaita vaan enempi maalaamatonta terästä tai siltä näyttäviä. Joissain, useissakin, ohjusyksilöissä oli erinäisiä mustia renkaita ympäri runkoa, mutta ne näyttivät vähän turhan räikeiltä skaalaa miettiessä.

Näiden kuvien herättämien ajatusten perusteella mietin, että ottaisin alemmasta kuvasta vaikutteita nokkiin ja siivekkeisiin, muuten jäljittelisin ylempää kuvaa. Aloitin maalaamalla ohjussetin valunrankaansa valkealla (VMA 71279).

Kai ne edes vähän erosivat edellisaskeleen pohjamaalatuista...

Seuraavalla kerralla maalatessani aloitin terävänokkaisesta ohjusnelikosta ja maalasin niiden kärjet vaaleanharmaiksi (VMA 71276 USAF Light Grey), tylppäkärkiset jätin rauhaan. Jos ne olisivat kameraohjattuja, olisin pukertanut niihin linssit, mutta tarpeeksi moni referenssikuva näytti R-27:t aina umpivalkoisina.

Koko ohjusarsenaalin pyrstöevät ja kanardit maalasin metallisiksi (VMC 70865 Oily Steel). Ykkösrundi ei jättänyt niitä ihan niin siisteiksi kuin olisin toivonut, osittain maalin iän ja sen tuoman paksuuntumisen johdosta. Ehkä sivelisin niitä vielä teräksellä tai kromilla. Runkoja tarvitsisi kenties korjailla sieltä täältä valkealla, mutta se oli edessä joka tapauksessa kun ne olisi irrotettu rangasta.

Irrallaan

Kun maalit olivat saaneet kuivua rauhassa, napsuttelin kuusikon irti valurangastaan pois. Viipaloin kaikista irti etupään ylijäämät ja siistin peräpäät tasaisiksi. Jäin yöksi miettimään, mitä tarkemmin tekisin koko revohkalle seuraavana iltana.

Kaivoin sormiporani esiin ja testasin ensin ohuella terällä tehdä yhden ohjuksen perään reiän, jota olisin sitten kairannut auki laajemmaksi vanhalla askarteluveitselläni. Se oli puuhana sen verran arveluttavaa, että vaihdoin seuraavaa ohjusta varten peräti paksuimpaan terään, joka oli silti ohjuksen halkaisijaa pienempi. Suurin terä toimi mainiosti ja porasin auki kaikki loput rakettimoottoriaukot sillä.

Ensimmäistä en voinut avata tuolla terällä lisää, sillä tekemäni reikä ei ollut keskellä pötkylää. Sama epäkeskoisuus vaivasi kaikkia ohjuksia, mutta en vaivannut sillä päätäni sen enempää. Maalasin ohjusten rungoista pahimmat ylimenneet tahrat ja oleelliset puuttuvat kohdat valkoisehkoksi (VMA 71279), lämpöhakuisten ohjusten kärjet sittenkin vaaleanharmaalla (VMA 71276) ja rakettimoottorien suuaukot ihan sysimustalla (VGC 72051).

Vympel R-27R

Käsissäni oli nyt neljä terävänokkaista puoliaktiivisella tutkahakupäällä varustettua keskipitkän matkan R-27R -ohjusta. Tosimaailmassa kaikki nämä nelimetriset ja halkaisijaltaan kaksi senttiä aanelosta leveämmät kepakot painoivat reilut kaksi ja puolisataa kiloa, taistelukärjen painaessa melkein neljäkymmentä kiloa. Lentonopeutta näillä vekkuleilla oli ihan riittävästi - wikipedian vahvistamattoman väittämän mukaan - 4,5 Mach.

Vympel R-27T

Loput kaksi ohjusta olivat siis mallia R-27T eli ne olivat varustettuja infrapunahakumoduulilla, nämä tunnisti kavereitaan pyöreämmästä kärjestä. Käyttöetäisyys näillä ohjuksilla oli 40km eli puolet tutkahakupäällä varustetuista laitteista, mutta muuten kaikki speksit olivat luonnollisesti samat, koska T ja R -varianttien ero oli yksi moduuli.

Leiska

Sommittelin huvikseni ohjusten layouttia koneen alle. Ajattelin heittää ärrätuikut keskelle konetta lähelle moottoreita ja teepäätteiset kauemmas siipien alle. Tokkopa tuolla mitään väliä oikeasti oli.

Siteet veks

Maalien kuivuttua seuraavaan iltaan asti kävin repimässä teipit mäkeen. Olin yllättävän luottavainen siihen, että kaikki olisi mennyt hyvin ja että teipit eivät repisi maaleja pois lähtiessään. Harvinaista.

Tökin myös ohjaamon kuomun maskiteipit irti askarteluveitsen terällä. Hämmentävästi mikään ei ollut vuotanut yli, ali tai välistä. Yksikään teipinriekale ei myöskään pilannut allaan ollutta maalipintaa. Tämä oli todellakin menestyksekäs vaihe projektissa!

Liimasin nyt toisen moottorisuuttimen takaisin paikoilleen, koska nyt se ei enää aiheuttaisi lisätöitä vain olemassaolollaan. Ei ainakaan muun koneen osalta, itsessään se toki vielä odotti kevyttä käsittelyä.

Ikään kuin valmis

Flankerini oli periaatteessa valmis juuri nyt. Tietysti siltä puuttuivat vielä sekä hampaat että säistys ja merkinnät, mutta koneena se oli siinä.

Minusta se oli todella hieno jo nyt. Ohjusten lisääminen tulisi vaikuttamaan lookkiin vielä omalla erikoisella tavallaan. *köh* Tietysti onnistuin kopauttamaan koneen oikealta puolelta yhden sensoriröörin irti, koska miksi jokin ei menisi vikaan jossain välissä?

Kuin loskakasat olemattomassa talvessa

Valkoista harmaalla

Maalasin kaikki kohdealueeni kevyesti taitetulla valkoisella (VMA 71XXX Insignia White), koska se tosiaan tuntui paremmalta kuin puhdas valkoinen. Nokan maalasin ampumalla poispäin rungosta. Ehkä naamiokuviota olisi pitänyt suojata vielä toisella teippikierteella rajasta poispäin, koska kynäruiskun kanssa ei aina välttämättä voi olla ihan niin vallaton kuin kuvittelen.

Lentomehuluukun maalasin kohtuullisen läheltä, pienillä pyörivillä liikkeillä. Ehkä onnistuin välttämään lammikoitumisen. Taas kerran olisi pitänyt ehkä sittenkin käyttää aavistuksen verran enemmän materiaaleja ja pari lisäsekuntia aikaa lisäsuojien pystyttämiseen.

Uskottekos, että jos kyse olisi ollut panssarivaunusta, en olisi ajatellutkaan näin laiskaa suojaamista? Tajusin tämän pikkujutun vasta tätä kirjoittaessani, teille se on saattanut olla ilmiselvää jo vuosien ajan.

Pyrstöjen kärjet maalasin, kuten viimeksi ääneen mietin, pitämällä kohteen takana paperilappua suojaamassa kaikkea muuta ylisuihkutukselta. Kätevää.

Koneen detaljeja valmistelemassa

Teippiä!

Suojakuvion valmistuttua kynäruiskumaalausvaiheet olivat tältä projektilta lähestulkoon ohi. Halusin korostaa muutamaa osaa tarkemmin, edellispostauksen referenssikuvan tapaan. Aika monessa näkemässäni kuvassa sivuvakaajien johtoreunassa oli joko sisä- tai vähän harvemmin ulkoreunassa vaaleat suorakaiteet, mutta tästä koneesta päätin jättää ne pois.

Jäljellejääviä osia oli siis kolme (tai neljä, jos saivarreltiin). Koneen nokkatutkan piilottava kartio, minkä lisäksi olisin voinut ottaa ja maalata sekä nokkakartion että ohjaamon kuomun väliin jäävän osan tummanharmaaksi tai mustaksi, mutta en pitänyt mielikuvastani, joten jätin sen tekemättä.

Molempien sivuvakaajien kärjet päätin myös maalata, sekä sisä- että ulkopuolilta. Tästäkin oli aika montaa erilaista lähestymistapaa, osassa oli jompikumpi - ehkä sekin valinta riippui niistä kaistaleista, jotka jo päätin olla toteuttamatta.

Erikoisimpana kilkkeenä vastaan tuli ilmatankkausluukku, joita en ole muistaakseni huomioinut missään muussa projektissa kuin N/AW A-10:ssäni jokunen (5) vuosi sitten. Hetken mielijohteesta päätin ottaa tuon osan myöskin työn alle.

Nokka

Nokkakartion teippaamisen hoidin noin puolella tusinalla pätkällä. Ei sillä täydellistä ympyrärajaa saataisi aikaan, mutta ihan kelvollinen kuitenkin.

Sivuvakaajat

Pyrstösiipien rajat vedin yksittäisillä teipinpaloilla suoraviivaisesti. Tiedostin jo tässä vaiheessa, että ylivuodot pitäisi suojata maalausvaiheessa dynaamisesti (post-it -lapulla).

Ilmatankkausluukku

Bensaluukku oli perinteikkään omituisen muotoinen. Suojasin sen neljä päärajaa ensin ja sitten tarkensin kulmittain asetelluilla teipinpaloilla kulmia. Aivan täydellisesti en seurannut luukun muotoja, koska sen tekemiseksi omilla taidoillani olisin joutunut tekemään samoin kuin ohjaamokuomujen kanssa, mutta en yksinkertaisesti uskaltanut lähteä pilaamaan jo maalattua pintaa viiltelemällä sitä terävällä veitsellä!