Vympelit

Ohjussetti

Valuranka toi kuusi ohjuksenpötkylää, kahta eri varianttia. Neljä niistä oli teräväkärkisiä ja kaksi pyöreänokkaisia, mutta muuten niissä ei ollut eroa. Päätin kokeilla tehdä ohjusten maaalaamisesta itselleni hieman helpompaa tekemällä mahdollisimman paljon niille kun ne olivat vielä kiinni rangassaan.

Kalikat eivät olleet suoraan laatikosta valmiita, vaan niihin piti liimata pari puuttuvaa isoa ohjaussiivekettä. Jäin vielä tässä välissä miettimään, pitäisikö rakettimoottorien suuttimet kairata auki vai jättää oman onnensa nojaan.

Pohjamaalissa

Ohjusten pohjamaalaamisesta ei ollut paljoa sanottavaa: maalasin ne valkoisella pohjamaalilla ja jätin kuivumaan. Ajattelin jatkaa vielä sen verran, että maalaisin ne seuraavalla kerralla perusvärillä ja sen jälkeen viipaloida murkulat irti tuunailua, korjailua ja yksityiskohtien maalaamista varten.

Referenssejä

Kevyen kuvainmetsästyksen perusteella kepakot saattoi maalata aikalailla raa'asti valkoiseksi ja joko jättää siihen (ilmeisen yleinen ratkaisu) tai sitten lisätä vähän korostuksia sinne tänne. Jossain näin etukanardit niin, että kaksi vastakkaista siipeä olivat valkoiset ja niiden vierekkäiset taas mustat/tummanharmaat, sama pyrstösiivissä. Tai sitten kanardien johtoreunat olivat valkoiset, loput tummanharmaata. Jotkin siipiversiot taas eivät olleet tummanharmaita vaan enempi maalaamatonta terästä tai siltä näyttäviä. Joissain, useissakin, ohjusyksilöissä oli erinäisiä mustia renkaita ympäri runkoa, mutta ne näyttivät vähän turhan räikeiltä skaalaa miettiessä.

Näiden kuvien herättämien ajatusten perusteella mietin, että ottaisin alemmasta kuvasta vaikutteita nokkiin ja siivekkeisiin, muuten jäljittelisin ylempää kuvaa. Aloitin maalaamalla ohjussetin valunrankaansa valkealla (VMA 71279).

Kai ne edes vähän erosivat edellisaskeleen pohjamaalatuista...

Seuraavalla kerralla maalatessani aloitin terävänokkaisesta ohjusnelikosta ja maalasin niiden kärjet vaaleanharmaiksi (VMA 71276 USAF Light Grey), tylppäkärkiset jätin rauhaan. Jos ne olisivat kameraohjattuja, olisin pukertanut niihin linssit, mutta tarpeeksi moni referenssikuva näytti R-27:t aina umpivalkoisina.

Koko ohjusarsenaalin pyrstöevät ja kanardit maalasin metallisiksi (VMC 70865 Oily Steel). Ykkösrundi ei jättänyt niitä ihan niin siisteiksi kuin olisin toivonut, osittain maalin iän ja sen tuoman paksuuntumisen johdosta. Ehkä sivelisin niitä vielä teräksellä tai kromilla. Runkoja tarvitsisi kenties korjailla sieltä täältä valkealla, mutta se oli edessä joka tapauksessa kun ne olisi irrotettu rangasta.

Irrallaan

Kun maalit olivat saaneet kuivua rauhassa, napsuttelin kuusikon irti valurangastaan pois. Viipaloin kaikista irti etupään ylijäämät ja siistin peräpäät tasaisiksi. Jäin yöksi miettimään, mitä tarkemmin tekisin koko revohkalle seuraavana iltana.

Kaivoin sormiporani esiin ja testasin ensin ohuella terällä tehdä yhden ohjuksen perään reiän, jota olisin sitten kairannut auki laajemmaksi vanhalla askarteluveitselläni. Se oli puuhana sen verran arveluttavaa, että vaihdoin seuraavaa ohjusta varten peräti paksuimpaan terään, joka oli silti ohjuksen halkaisijaa pienempi. Suurin terä toimi mainiosti ja porasin auki kaikki loput rakettimoottoriaukot sillä.

Ensimmäistä en voinut avata tuolla terällä lisää, sillä tekemäni reikä ei ollut keskellä pötkylää. Sama epäkeskoisuus vaivasi kaikkia ohjuksia, mutta en vaivannut sillä päätäni sen enempää. Maalasin ohjusten rungoista pahimmat ylimenneet tahrat ja oleelliset puuttuvat kohdat valkoisehkoksi (VMA 71279), lämpöhakuisten ohjusten kärjet sittenkin vaaleanharmaalla (VMA 71276) ja rakettimoottorien suuaukot ihan sysimustalla (VGC 72051).

Vympel R-27R

Käsissäni oli nyt neljä terävänokkaista puoliaktiivisella tutkahakupäällä varustettua keskipitkän matkan R-27R -ohjusta. Tosimaailmassa kaikki nämä nelimetriset ja halkaisijaltaan kaksi senttiä aanelosta leveämmät kepakot painoivat reilut kaksi ja puolisataa kiloa, taistelukärjen painaessa melkein neljäkymmentä kiloa. Lentonopeutta näillä vekkuleilla oli ihan riittävästi - wikipedian vahvistamattoman väittämän mukaan - 4,5 Mach.

Vympel R-27T

Loput kaksi ohjusta olivat siis mallia R-27T eli ne olivat varustettuja infrapunahakumoduulilla, nämä tunnisti kavereitaan pyöreämmästä kärjestä. Käyttöetäisyys näillä ohjuksilla oli 40km eli puolet tutkahakupäällä varustetuista laitteista, mutta muuten kaikki speksit olivat luonnollisesti samat, koska T ja R -varianttien ero oli yksi moduuli.

Leiska

Sommittelin huvikseni ohjusten layouttia koneen alle. Ajattelin heittää ärrätuikut keskelle konetta lähelle moottoreita ja teepäätteiset kauemmas siipien alle. Tokkopa tuolla mitään väliä oikeasti oli.

Siteet veks

Maalien kuivuttua seuraavaan iltaan asti kävin repimässä teipit mäkeen. Olin yllättävän luottavainen siihen, että kaikki olisi mennyt hyvin ja että teipit eivät repisi maaleja pois lähtiessään. Harvinaista.

Tökin myös ohjaamon kuomun maskiteipit irti askarteluveitsen terällä. Hämmentävästi mikään ei ollut vuotanut yli, ali tai välistä. Yksikään teipinriekale ei myöskään pilannut allaan ollutta maalipintaa. Tämä oli todellakin menestyksekäs vaihe projektissa!

Liimasin nyt toisen moottorisuuttimen takaisin paikoilleen, koska nyt se ei enää aiheuttaisi lisätöitä vain olemassaolollaan. Ei ainakaan muun koneen osalta, itsessään se toki vielä odotti kevyttä käsittelyä.

Ikään kuin valmis

Flankerini oli periaatteessa valmis juuri nyt. Tietysti siltä puuttuivat vielä sekä hampaat että säistys ja merkinnät, mutta koneena se oli siinä.

Minusta se oli todella hieno jo nyt. Ohjusten lisääminen tulisi vaikuttamaan lookkiin vielä omalla erikoisella tavallaan. *köh* Tietysti onnistuin kopauttamaan koneen oikealta puolelta yhden sensoriröörin irti, koska miksi jokin ei menisi vikaan jossain välissä?

Kuin loskakasat olemattomassa talvessa

Valkoista harmaalla

Maalasin kaikki kohdealueeni kevyesti taitetulla valkoisella (VMA 71XXX Insignia White), koska se tosiaan tuntui paremmalta kuin puhdas valkoinen. Nokan maalasin ampumalla poispäin rungosta. Ehkä naamiokuviota olisi pitänyt suojata vielä toisella teippikierteella rajasta poispäin, koska kynäruiskun kanssa ei aina välttämättä voi olla ihan niin vallaton kuin kuvittelen.

Lentomehuluukun maalasin kohtuullisen läheltä, pienillä pyörivillä liikkeillä. Ehkä onnistuin välttämään lammikoitumisen. Taas kerran olisi pitänyt ehkä sittenkin käyttää aavistuksen verran enemmän materiaaleja ja pari lisäsekuntia aikaa lisäsuojien pystyttämiseen.

Uskottekos, että jos kyse olisi ollut panssarivaunusta, en olisi ajatellutkaan näin laiskaa suojaamista? Tajusin tämän pikkujutun vasta tätä kirjoittaessani, teille se on saattanut olla ilmiselvää jo vuosien ajan.

Pyrstöjen kärjet maalasin, kuten viimeksi ääneen mietin, pitämällä kohteen takana paperilappua suojaamassa kaikkea muuta ylisuihkutukselta. Kätevää.

Koneen detaljeja valmistelemassa

Teippiä!

Suojakuvion valmistuttua kynäruiskumaalausvaiheet olivat tältä projektilta lähestulkoon ohi. Halusin korostaa muutamaa osaa tarkemmin, edellispostauksen referenssikuvan tapaan. Aika monessa näkemässäni kuvassa sivuvakaajien johtoreunassa oli joko sisä- tai vähän harvemmin ulkoreunassa vaaleat suorakaiteet, mutta tästä koneesta päätin jättää ne pois.

Jäljellejääviä osia oli siis kolme (tai neljä, jos saivarreltiin). Koneen nokkatutkan piilottava kartio, minkä lisäksi olisin voinut ottaa ja maalata sekä nokkakartion että ohjaamon kuomun väliin jäävän osan tummanharmaaksi tai mustaksi, mutta en pitänyt mielikuvastani, joten jätin sen tekemättä.

Molempien sivuvakaajien kärjet päätin myös maalata, sekä sisä- että ulkopuolilta. Tästäkin oli aika montaa erilaista lähestymistapaa, osassa oli jompikumpi - ehkä sekin valinta riippui niistä kaistaleista, jotka jo päätin olla toteuttamatta.

Erikoisimpana kilkkeenä vastaan tuli ilmatankkausluukku, joita en ole muistaakseni huomioinut missään muussa projektissa kuin N/AW A-10:ssäni jokunen (5) vuosi sitten. Hetken mielijohteesta päätin ottaa tuon osan myöskin työn alle.

Nokka

Nokkakartion teippaamisen hoidin noin puolella tusinalla pätkällä. Ei sillä täydellistä ympyrärajaa saataisi aikaan, mutta ihan kelvollinen kuitenkin.

Sivuvakaajat

Pyrstösiipien rajat vedin yksittäisillä teipinpaloilla suoraviivaisesti. Tiedostin jo tässä vaiheessa, että ylivuodot pitäisi suojata maalausvaiheessa dynaamisesti (post-it -lapulla).

Ilmatankkausluukku

Bensaluukku oli perinteikkään omituisen muotoinen. Suojasin sen neljä päärajaa ensin ja sitten tarkensin kulmittain asetelluilla teipinpaloilla kulmia. Aivan täydellisesti en seurannut luukun muotoja, koska sen tekemiseksi omilla taidoillani olisin joutunut tekemään samoin kuin ohjaamokuomujen kanssa, mutta en yksinkertaisesti uskaltanut lähteä pilaamaan jo maalattua pintaa viiltelemällä sitä terävällä veitsellä!

Kuvionaamio

Värimaailman valinta

Flankerista oli tulossa sinisävyinen, koska tein MiG-29:n jo toisenlaisena (viherkeltaisena).

Mahapuoli

Ennen maalaamisen aloittamista teippasin moottorisuuttimien teräsosat suojaan. Tässä vaiheessa suojailu oli siinä, koska oleellisempaa siitä tulisi vasta kääntöpuolella, kun pilaamispotentiaali olisi mainittava.

Koneen mahapuolella ainoa väri tuli olemaan sinertävä. Olin käynyt innoissani hommaamassa tätä projektia varten taas lisää ruiskukelpoisia maaleja, joten pääsin nyt käyttämään niistä ensimmäistä. Kaikilla kolmella putelilla oli itselleni tässä vaiheessa tuntemattomat etumerkinnät (AMT, AN jne), jotka selvisivät pikaisesti neuvostoliittolaisiksi RLM-vastineiksi.

Asiaan. Olin aloittamassa koneen mahan ja kaiken siihen kiinnitetyn maalaamista. Valitsin tähän tarkoitukseen sinertävänharmaata (VMA 71318 AMT-7 Greyish Blue).

Maalausprosessi oli miellyttävän nopea ja helppo. En hoksannut räimineeni maalia liian läheltä, välttäen turhan usein maalaamisiani vaivanneen lammikoitumisen. Luonnossa ja paljailla silmillä mulkoiltuna tämä harmahtava sininen oli paljon nätimpi kuin allaolevissa kuvissa, ledilamppujen ja puhelimen kameran yhdistämä vähän hailakka sävy.

Referenssikuva kuviolle

Kuvahain flankerin sinisiä naamiokuvioita. Valtaosa tuloksista oli digicamoja, jotka olisivat voineet olla kivaa tehtävää taas, mutta ajattelin kokeilla vapaan käden huitomista. Allaoleva kuva tarjosi tässä nimenomaisessa projektinpoikasessa inspiraatiota, ei tiukkaan noudatettavaa esimerkkiä. Mutinoitani aiemmin harmikseen lukeneet eivät varmaankaan yllättyneet.

[LÄHDE]

Yläpuolen perusväri

Pidin pohjapuolen siniharmaasta, joten päätin käyttää sitä myös naamiokuvion itsensä lähtökohtana. Kaksi muuta aiemmin shoppailemaani maalia saivat toimia muina kuvion väreinä. Teippasin moottorisuuttimet taas suojaan ja ryhdyin peittämään pohjamaalattua yläpintaa.

Mielenkiintoisesti näissä yläpuolen pohjavärikuvissa tuo siniharmaa näytti paljon oikeammalta kuin edellisissä alapuolen vastaavissa. Nyt Flanker oli kauttaaltaan taivaansinertävä - ohikiitävän hetken ajan.

Naamiokuvion kakkosväri

Muotoa rikkomaan ruiskin erinäisiä alueellisia toisenlaista siniharmaata (VMA 71319 A-28M Greyish Blue). Kovin suurta kontrastia näiden kahden värin välillä ei ollut, mutta kyllä ne toisistaan poikkesivat. Tämä toinen väri oli hitusen vihreämpi. Ehkä se olisi toiminut hyvänä pohjavärinä sekin.

Yleisesti ottaen en suunnitellut tämän koneen naamiokuviota sen suuremmin. Halusin rikkoa muotoja jonkin verran, mikä näissä tarkoitti lähinnä sitä, että pitkulaisiin kokonaisuuksiin maalailin erisorttisia runtuja ja kulmikkaampien osien nurkkiin tai pidemmille sivuille ruimin jonkunsorttisia alueita. Nyt kaksi erilaista siniharmaata eivät tarjonneet kovin tehokkaita työkaluja koneen muotoja vastaan, mutta eipä kaikkien naamiokuvioiden tarvinnut olla korkeakontrastisia.

Korostusväri

Kuten todettua, kun kaksi pääväriä (joilla olin kattamassa suurimman pinta-alan) olivat vähintäänkin veljeksiä, niistä vähän selvemmin poikkeava väri oli tervetullut vähän pilkkomaan kokonaisuutta. Tähän tehtävään päätyi yksi vaaleansininen (VMA 71317 All Sv. Gol Light Blue).

En maalannut vaaleansinisellä kovin isoja pinta-aloja, vaan koetin nyt käydä entistä enemmän kulmiin ja luonnolle liian kookkaisiin suoriin pätkiin. Edelleen maalasin ilman tiukkaa suunnitelmaa, etenin fiilispohjalla.

Kuomupalat ja pohjamaalaus

Läpinäkyvien osien loputon tuska

Intomielisenä en muistanut, mitä manasin viime kerralla askarteluveitseni terävyydestä. Onneksi lasinpalasten raamit eivät olleet monimutkaisuudella pilattuja.

Tajusin sentään vilkaista ohjeet ja valurangat ennen liiman esiinkaivamista. Läpinäkyvässä rangassa oli neljä osaa: kaksi ohjaamolasia, tähtäinhäsmäkkä ja joku laskeutumisvalolta vaikuttava, mutta jolle en löytänyt ohjeesta asennuskohtaa.

Liimasin tähtäinkilkkeen kojelaudan päälle. Ehkä se meni myös oikein päin.

Tapani mukaan erikeepperöin lasit kiinni sekä koneeseen että toisiinsa. Harhakuvitelmani kaikkien rakojen liimallasotkemisella oli se, että näin tukkisin ylimääräiset aukot, jotten ruiskulla räimiessäni täyttäisi vaivalla maalattua ohjaamoa ties millä sotkulla.

Pohjamaalaus I

Aloitin pohjamaalauksen koneen yläpinnoilta, koska ounastelin sen olevan se hankalampi tapaus kiinnipitokohtien takia. Pohjamaalini on ruvennut vaikuttamaan ehkä vähän iäkkäältä, kun se on ruvennut ajoittain hiutaloitumaan kesken maalaamisen. Pyrstösiipien kanssa taisin jossain kohdassa pitää ruiskua turhan lähellä kohdetta, kun sain aikaan ärsyttävän lammikkoefektin. Ehkä sen saisi hiottua pois ja uudelleenmaalattua ennen oikeaa maalausta.

Pohjamaalaus II

Spoileri: pohjamaalia koneen pohjalle räimiessäni innostuin sohottamaan moottorisuuttimia teräksisiksi (VMA 71065 Steel). Ties miten kohelsinkaan, mutta näpäytin näemmä toisen röörin irti koneesta ihan tuosta vaan. Simpura.

Flanker-pääkokoonpano 3/3

Eipä siitä paljoa puuttunut

Kiitos ajoitusten, kolmannelle ja viimeiselle oikealle rakennussessiolle jäi vain muutama hassu palanen asennettavaksi. Ensimmäinen niistä oli toinen päälaskeutumistelineluukku, joka ei pienen veistelynkään jälkeen istunut koloonsa ihan niin kuin minä kuvittelin.

Moottorien ilmanottoaukkojen alemmille ulkolaidoille piti kiinnittää yllärievät (edelleen strake), joita en niitäkään ollut ikinä huomannut missään kuvassa tai 3d-mallissa. Eipä sillä, että olisin tiennyt sellaisiin kiinnittää huomiota muutenkaan, kuten tämän projektin teema on tuntunut olevan.

Kiitos suljettujen luukkujen tässä vaiheessa jäljellä oli enää ohjusten kiskojen asentaminen. Näitä tuli asennettavaksi kuusi kappaletta, kohtuullisen kiehtovalla asemoinnilla: kaksi jonoon keskelle pohjaa, moottorien alle yhdet ja siipiin viimeiset.

Wikipedia puhui kymmenestä ripustimesta, tästä puuttuivat siis siipien joko sisemmät tai ulommat, minen tiennyt sanoa, kummat. Siivenkärkien piti olla ohjuksia kantavat niidenkin, mutten ollut kokeilemassa asentaa niihin mitään, joten minun näkökulmastani periaatteessa pari palaa asennuspisteineen puuttui, mutta niitä varten ei ollut ohjuksiakaan rakennettavana, joten samapa se.

Minun amatöörisilmiini kaikki kuusi palaa olivat aivan samannäköiset, vaikka teknisesti niiden pitäisikin olla eri sorttia, koska koneen yleisaseistukseen kuuluvat R-27:t ja R-73:t ilmeisesti iskettiin vastaavasti AKU-470 / APU-470 ja APU-73 -kiskoihin - mutta kuten pikavilkaisulla valurankaan ilmeni, kaikki sarjan ohjukset olivat samaa mallia erimuotoisilla kärjillä, ei tällä ollut varmaan sitten mitään väliä. Näistä lisää ensi kerralla.